"Mitä, onko kiviä kahvissa?"
"Kysykää onko kahvia kivissä! Tuossa! Tämäkö kahvia! Eipä niin papuakaan!" Ja eukko kaasi tötterönsä, minkä oli pitänyt kädessänsä, pöydälle.
Kauppias silmäili kahvejansa, otti muutamia kahvipapuja kouraansa. "He! Mitä hittoa … kiviä! Antero!" — huusi hän puoti-pojalle, mistä, riivattu, olet nämä ottanut?"
"Meren rannalta noukin eilen, niinkuin patroni käski", vastasi
Anteroksi kutsuttu totisesti.
"Nyt sun perhana korjaa", huusi kauppias ja tarttui puotipoikansa tukkaan. "Olenko minä käskenyt sinun panna kiviä kahviin? Vastaa ei! Sinä lemmon sikiö".
"Ei!" vastasi puotipoika. "Mutta sanoihan patroni eilen, että minun pitäisi panna joka kahvileiviskään naula pieniä kivimukuloita".
Kauppias pudisti poikaa, niin että tämä oli henkensä menettää. "Ja jos olisin käskenytkin — minkä valehtelet, niin onko tässä kiviä naula leiviskälle… Vastaa?…"
"Ei, ei… Mutta minä ajattelin, että, että … te ansaitsitte enemmän rahaa, jos minä panisin naulan kahvia kivileiviskälle…"
Kauppias työnsi vihansa voimalla pojan kauas tyköään nurkkaan, punnitsi itse eukolle naulan kahvia ja antoi hänelle vielä koko kourallisen kaupan päälle. "Niinkuin näet, eukko, oli tässä suuri erehdys", sanoi hän. Tämä lepytti eukkoa. Hän katseli tarkkaan, mitä nyt tötterösään oli: "Oikeita kahvia, kiitoksia!" sanoi hän.
Kun eukko oli mennyt, lähestyi kauppias kyynäräpuu kädessänsä puoti-poikaa, joka yhä nurkassaan oli seisonut. "Kyllä minä sinun opetan!" huusi hän, ja oli valmis kyynäräpuullaan näyttää, miten hänen tapansa oli opettaa.