Tämä keskustelu oli pannut Heikin pian pyörälle. Hän ei enää tiennyt, mikä oikeen oli. Hän ihmetteli Anteroa ja hän luuli vihdoin Anteron olevan aivan oikeassa, mitä enemmän hän mietti, mitä oli kuullut. Hänen mieleensä ei ensinkään pistänyt kertoa kauppiaalle, mitä oli kuullut.
Olipa todellakin tämä keskustelu kahden poikaisen välillä, mitkä vasta olivat täyttänyt 14 ikävuotensa, kummallinen. Elämän kovassa koulussa kypsyy nuorukainen pian. Semminkin kuin hän itse saa tuta seurauksia kaikesta, minkä hän tekee. Hätä opettaa, nälkä on paras kouluttaja — sen oli Antero usein saanut tuta, ja hätä ja nälkä olivat karkoittaneet lapsuuden ja tuoneet miettiväisyyttä ja ajattelevaisuutta sijaan. Lasten leikit ja iloiset huvit, mitkä eivät muuta mieti kuin nykyistä hetkeä, eivät tyydyttäneet Anteroa ja sentähden ei häntä, joka ikäänsä nähden vielä oli lapsi, lapsien kanssa seurusteleminen miellyttänyt. Nuorukaisen intoisuus uneksi vielä hänessä, se ei vielä ollut herännyt hakemaan semmoisia huvia, joita nuorukainen, joka mieheksi on muuttumaisillaan, rakastaa. Senpä tähden oli Antero nyt lapsuuden ja miehuuden välisessä tilassa, semmoisessa, jona ei lapsi lapsista huoli, jona mies ei miehille kelpaa. Ja juuri tätä tuli Anteron kiittää niistä avuista, joiden tähden kauppias Karlgren hänestä niin suuresti piti. Antero pysyi aina, aamusta iltaan, illasta aamuun, pyhäpäivinäkin, kotona ja tämä oli kauppiaalle etenkin mieleen.
Kauan olivat poikaiset kahden kesken keskustelleet. Vihdoin oli Heikin aika lähteä. "Kun kauppias tulee kotiin, kysy häneltä tietäisikö hän paikkaa minulle kaupungissa" — pyysi hän —, "ja tule sitten suutari Punnoselle, jossa olemme kortteeriä, minulle sanomaan, mitä hän vastaa, — tahi tulenko minä tänne?"
"Kyllä minä käyn Punnosella kun puoti pannaan kiini; minäkin tahtoisin
Lauria tavata".
Heikki meni kasvate-isänsä luo. Hän oli kuullut jotakin outoa. Ajatuksia, jonkaltaisia ei hän ennen koskaan ollut ajatellut, nousivat hänen mieleensä ja vaativat punnitsemista. Ne 20 ruplaa, mitkä Antero viikon kuluessa oli korjannut kauppiaalta, ne hyöri ja pyöri Heikin ajatuksissa. Korjaukseksi kutsui hän Anteron käytöksen tässä, ei varkaudeksi. Oliko ystävänsä tehnyt oikeen vai väärin — siinä kysymys, johon hän kahdenlaisella vastauksella vastasi. Sepä vaan kumma, että jos hän vastasi: "Antero teki väärin", niin toi toinen ääni hänessä aina esiin erään "mutta!" Ja samaten kävi, jos hän vastasi: "Antero teki oikeen". Sanalla sanoen: Heikki nyt enskerran elämässään ei tiennyt, mikä oikeen oli.
Tuota mietti hän kun suutarin talossa Laurin vuoteen vieressä istui. Tohtori ei vielä ollut Laurin luona käynyt, oli luvannut tulla Lauria katsomaan vasta seuraavana aamuna. Antti, Laurin poika, oli lähtenyt kaupunkia katsomaan… Heikillä siis oli aikaa tuossa miettiä, semminkin kun Lauri oli vaipunut uneen.
Myöhään iltasella tuli Punnosen taloon Antero ystävätänsä tapaamaan. Lauri oli herännyt useita kertoja, oli taasen nukkunut. Antti oli tullut kotiin ja molemmat nuorukaiset istuivat nyt sairaan vuoteen vieressä, kun Antero astui huoneesen. Lauri nukkui houreellista unta.
"Noh?" kysyi Heikki kun näki Anteron.
"Minä puhuin kauppiaalle sinusta. Hän ei tiennyt sinulle paikkaa, mutta kapteeni, Rytilän patroni, sanoi: 'käske poika huomenna minun luokseni ja jos hän on semmoinen kuin sinä olet kertonut, niin kentiesi saa hän paikan minun luonani'".
"Rytilän patronin luona?" huusi Heikki. "Sepä olisi kummaa!"