Kapteeni ajoi, min hevoinen juosta jaksoi. Hänkin mietti, mutta hänen miettimisensä olivat ihan toista laatua kuin Heikin. Hänestä oli kumma, miten juuri hän oli sattunut saamaan Laurin pojan trengikseen, sillä Laurin pojaksi luuli hän Heikin. Heikki ei, hämissänsä kun oli, ollut kertonut, että hän oli Laurin kasvate, ettei Lauri siis ollut hänen oikea isänsä. Kun Heikki mainitsi Laurin nimen, oli kapteeni muistanut entisiä aikoja, jolloin hänellä oli ollut tekemistä Laurin kanssa. Hän muisti, mistä Lauria oli syytetty, muisti että hän, vaikka tiesi Laurin syyttömäksi, oli rangaissut häntä syyllisenä. Hän muisti Jolsan Mattia, ja hän puri yhteen hampaansa. Jolsan Matti! — Se nimi sai tuhansia muistoja kapteenin ajatuksiin. Ja tämä Jolsan Matti, jonka tähden Lauri Varpunen oli saanut syyttömästi kärsiä, tämä Jolsan Matti oli nyt tehnyt Laurin raaja-rikoksi, jalkapuoleksi! Tätä mietti kapteeni, ja se oli hänestä kumma, sillä hän oli viime aikoina ruvennut vähän arvelemaan, mitä usein oli kuullut provastin sanovan: "syyllinen tulee pikemmin tahi myöhemmin ilmi ja saa rangaistuksensa". Syyllinen ei ollutkaan tullut ilmi, ja syytöntä oli nyt tuollainen julma rangaistus kohdannut. Tuo ajatus oli kapteenia hyvittänyt, Se oli antanut hänelle uuden vakuutuksen siitä, josta hän ennen oli ollut vakuutettu, tahi ainakin luullut olevansa vakuutettu, — mutta jota vakuutustaan hän viime aikoina oli vähin ruvennut epäilemään — siitä, ettei Jumalaa ensinkään löytyisi. "Sillä" — mietti hän nyt — "vuosikymmentä on kulunut siitä kuin Lauri kärsi syyttömästi rangaistuksen vääryydestä. Olisihan jo aika että Jumala toisi ilmi syyllisen ja vapauttaisi syyttömän. Mutta nyt oli syytön taasen saanut kärsiä, ja syyllinen oli vielä salassa". Tuo ajatus oli juolahtanut kapteenin mieleen jo puodissa, kun hän kuuli Heikin puhuvan Laurin onnettomuudesta, ja se oli saanut hänen vihansa leppymään. Se olikin ollut syynä hänen anteliaisuuteensa, siihen, että hän antoi Heikille hopea-riksin. Nyt kulkiessaan ajatteli hän yhä tuota, ja hän tunsi itsensä levollisemmaksi kuin ennen. Tuo ajatus, ettei kaikki-tietävää kostajaa löytyisikään, se rauhoitti hänen tunteitansa, mitkä viime aikoina olivat ruvenneet heltymään. Tuo ajatus oli hänelle mieluumpi kuin ne uudet vehkeet, mitkä hän kauppiaan kanssa oli takonut ja joita muodostamaan kaluksi kapteeni nyt oli aikeessa.
Niin oli kulettu pari peninkulmaa, Raasilan kestikievaritalo näkyi jo.
Kuta likemmäksi sitä tultiin, sitä enemmän muuttuivat Heikin ajatukset. Hän lähestyi lapsuutensa kotoa. Menisikö hän sen sivutse sanomatta sille jäähyväisensä. Ei! Pitäisikö hänen käydä Varpulassa kertomassa miten Lauri voi, kertomassa mimmoisena Anna saisi odottaa miestänsä kotiin.
Kun kapteeni seisahutti Raasilan vierasten huoneen eteen, uskalsi
Heikki ensi kerran puhua isännälleen.
"Kotoni on tässä ihan likellä, saattaisinko saada pitäydä siellä" — rukoili hän.
Kova "ei!" kaikui hänelle vastaukseksi.
"Kah tuossa on poika, joka pelasti provastin rahat!" huusi samassa
Raasilan isäntä, joka oli tullut ulos katsomaan vierasta.
"Mitkä rahat?" kysyi kapteeni äreästi.
Kestikievari kertoi nyt lyhyesti syysyön tapaukset neljä vuotta takaperin. Kapteeni muisti ennen kuulleensa niistä.
"Vai sinä se olit", sanoi hän, "joka pelastit rahat!" ja hän katseli nyt Heikkiä tarkemmasti kuin eilen pestatessansa häntä.