"Minä ja Antero", — vastasi Heikki.
Siihen puhe keskeytyi, mutta itsessään ajatteli kapteeni: "taisin tehdä hyvänkin kaupan".
Heikki huokasi syvään, kun kulettiin tienhaaran sivu, joka vei
Mattilaan ja Peltolaan. Kapteeni kuuli sen huokauksen.
"Jos tahdot palvella minua mielikseni, niin oma tahto pois, ja tottelevaisuus, joka ei mieti eikä vastusta, sijaan" — ärjäsi hän.
Heikki ei enää huo'annut. Kyyneltä, joka oli purkautua hänen silmästään, vastusti hän, ja se onnistui hänelle. Heikki oli ens'kerran eläissään kulkenut koti-tiehaaran sivu.
Ilta oli yöksi muuttumaisillaan. Heikki oli väsynyt, mutta hän tiesi, että kapteeni ei pysähtyisi yötä viettämään missään, ennenkuin oltiin ehditty Rytilään. Häntä rupesi nukuttamaan. Tämän ja eilispäivän toimet olivat olleet niin erilaiset muitten päiväin toimista. Hänen päänsä horjui unen hörrössä milloin sinne, milloin tänne, ja sattuipa väliin niin, että hänen otsansa puski kapteenia selkään. Hän hypähti silloin aina ja pelästyi. Mutta olipa niinkuin olisi lyijyä valettu hänen silmäinsä päälle. Hänen oli mahdotoin pysyä valveella.
Niin oli pian neljä peninkulmaa ehditty. Matka Rytilään ei enää ollut pitkä. Viimmeisestä kestikievarista oli lähdetty.
Mutta nyt painoi uni Heikin silmiä enemmän kuin koskaan ennen. Hänen oli vaikea pysyä taka-istuimellaan. Hän oli, pysyäksensä valveella, asettaunut istumaan niin, että aina kuin hän nukahti, hänen päänsä kävi kääsien laitaan.
Siinä erkausi tie valtatiestä Koivikkoon, kapteenin entiseen asumaan. Siinä, tien syrjässä, oli kanto, jonka päälle joku oli heittänyt valkoisen rievun. Yön hämärässä näkyi se kummalliselta. Heikki oli sikeämmästi kuin ennen nukahtanut. Hän löi päänsä kovemmin kuin ennen kapteenin selkään. Hevoinen juoksi täyttä laukkaa.
Kapteeni, joka myöskin oli syviin ajatuksiin vaipunut, havahti, kun Heikin pää kovasti häneen puski. Hän säpsähti, säikähti niinkuin se ainakin, joka pahaa miettii. Ja harvoinpa oli kapteeni mitään hyvää miettinyt. Hän kääntyi ja kova sana oli jo lentämäisillään hänen huuliltaan, hänen kätensä oli jo nostettu kun hevonen pelästyi tuota valkoiseen puettua kantoa ja säntäsi tien syrjälle — tieltä pois.