Peritäänkö vihakin? Jutelma kahdessa osassa

by K. J. Gummerus

Mutta kapteeni Ankkerman huomasi pian mimmoiset hänen isäntänsä olivat. Hän oli usein joutunut riitaan näitten kanssa, ja vihdoin oli hän ilmoittanut vieraasta satamasta, että hän luopui heidän palveluksestaan. Tämän asian tähden oli kapteeni Kornman kiireesti matkustanut kaupunkiin, ja siellä oli silloin kauppiaan ja hänen välillänsä päätetty, että asialle annettaisiin semmoinen ulkomuoto, kuin olisi Ankkerman eroitettu. Syystä että kapteeni Kornman itse halusi ruveta Konkordian kulettajaksi. Tuota uutista ihmeteltiin suuresti kaupungissa, sillä olipa Kornman jo vanhanpuolinen, ja olipa jo koko joukon toistakymmentä vuotta kulunut siitä, kun hän viimeksi laivaa kuletti. Ei tiennyt kukaan kumminkaan oikeaa syytä, minkätähden Rytilän patroni nyt vaihtoi levollisen ja huolettoman elannon kauniissa kartanossa vaivaloiseen toimeen merellä. Se asia oli myöskin niitä salaisuuksia, joista oli kumppanusten välillä päätetty. Ja löytyipä tähän vielä kolmas syy, josta ei tiennyt kukaan muu kuin kapteeni itse. Kun kapteeni nyt oli päättänyt lähteä merelle, oli hänen ensimmäisiä toimiansa saada mukaansa perämiehen, johon hän voisi luottaa, ja kajuutin-vahdin, sillä entiset luopuivat laivasta samalla kuin kapteeni Ankkerman. Tämä viimeksi mainittu oli näet, kun rupesi kauppahuoneen palvelukseen, tehnyt ehdon, että itse saisi valita nämä; ja kapteeni Kornman, joka tunsi perämiehen, minkä Ankkerman hänelle esitti, oli siihen suostunut; kajuutin-vahdista ei hän pitänyt mitään lukua. Löytyipä useita perämiehiä, jotka ennen olivat kulkeneet Kornmanin kanssa, mutta ne, mitkä hän mieluimmin olisi valinnut olivat mikä vanhennut, mikä ijäksi sanonut jäähyväisensä merelle. Tosin löytyi yksi K——n kaupungissa, joka ehkä olisi vielä kerran seurannut vanhaa kapteeniansa, mutta kun kapteeni häntä ajatteli, niin tunsipa hän rinnassansa jotakin, joka ei miellyttänyt häntä. Heillä oli liian paljon yhteisiä muistoja retkistä, joita olivat yhdessä tehneet, eivätkä nämä muistot juuri olleet iloisia, sillä niihin sekausi koston huutoja ja vähän vertakin. Siihen lisäksi oli tämä perämies komentanut erästä laivaa, joka oli korkeasta summasta vakuutettu, ja joka kohta sen jälkeen, kun oli vakuutus tehty, oli mennyt lastineen päivineen haaksirikkoon. Haaksirikot merellä ovat jotenkin tavallisia, mutta tämä oli ollut erilainen muista siinä, että — ainakin miten puhuttiin — se oli tapahtunut perämiehen tahdosta. Tätä ei tosin voitu toteen näyttää, mutta — siitä puhuttiin ja se puhe oli pilannut perämiehen maineen.

Niinä päivinä, jona Heikki, jonka haavat olivat hänet panneet kuumevuoteelle, sairasti Karva-Anna vainaan töllissä, mietti kapteeni Kornman näitä asioita. Ja miten hän niitä mietti, kypsyi hänessä vihdoin se päätös, että niihin toimiin, mitkä hänellä nyt oli tekeillä, ei kelpaisi kukaan muu hänelle auttajaksi, kuin perämies Turk, tuo entinen tuttavansa. "Sanokoon yleisö, mitä tahtoo" — arveli kapteeni. — "Enemmän pahaa kuin jo minusta puhutaan, ei taideta puhua — jos minä puheista huolisin". Ja kapteeni päätti tarjota perämiehen viran Konkordia-laivassa entiselle tuttavalleen Turkille.

Kapteenin aiottu lähtö tuli pian tunnetuksi Rytilässä ja K——n kaupungissa. Wappo, rouva Kornman, ei sitä vastaan pannut; kapteenin ei myöskään ollut vaikea erota hänestä. Mutta pienestä Amandasta, — se oli kapteenille vaikeampi. Kun hän, lähtö mielessään, syleili pientä tytärtään, niin tuntuipa hänestä kuin uhkaisi hänen armasta lastaan — ainoata elävää, mitä hän maailmassa rakasti — joku suuri vaara.

Päivä hänen lähdölleen oli jo määrätty. Perämies Turk, vanha 60 ikuinen ukko, oli luvannut vielä viimekerran koettaa seuraisiko vanha onni häntä. Heikki, kapteenin vasta pestattu palveluspoika, oli haavoistansa parannut, ja hänen oli kapteeni päättänyt ottaa mukaansa kajuuti-vahtina. Heikki ei vielä tästä kapteenin päätöksestä tiennyt mitään. Hän oleskeli vielä Leena muorin asunnossa.

XIV.

Viittauksia.

Olemme tässä kertomuksessa kulkeneet ihmiskunnan alhaisempia komeroita, missä saastaisuus ja ilkeys, mustaan vaippaansa pukeuneina, piilouvat. Onpa ihminen, ruumiine sieluineen, kummallinen olento! Aurinko loistaa, päivä oli kaunis, kirkas ja pilvetön. Meren pinta on tyyni kuin peili, ja tähän pintaan kuvautuu taivahan selkeys, kukoistavat rannat kauniine kukkinensa, kasvuinensa, mitkä näkyvät hymyvän syvyyden syvässä, niinkuin onnellisen morsiamen kuva sulhon antamassa peilissä. Pellin takana väijyy hämähäkki tomuisesta piilostaan uhriansa; meren kauniin, sileän pinnan alta väijyy ahnas meren peto saalista. Siinäpä kuva, joka ihmiseenkin sopii — ainakin tavallansa. Hänen kasvonsa ovat tyynet, hänen puheensa makea, hänen käytöksensä hiljainen; mutta hänen sielunsa pohjalla piiloupi syvän syvällä piru, joka väijyy hyvää, joka kutoo pauloja, mitkä eivät päivän valoa siedä, joka miettii tekoja, mitkä ovat riettauden ja rikosten tehtäviä. Ja riettauden ja rikosten pahat, langenneet enkelit, ne valvovat aina, valmiina mylläröimään tyyneyttä, häiritsemään hiljaisuutta — niinkuin yössä vangittu myrsky odottaapi vapauteen pääsöä, voidaksensa raivoovalla voimalla meren sileydestä tehdä vaahtoisia laineita.

Mutta pirut ihmissydämissä ne yhä vainoovat, väijyvät toisiansa loppumattomassa sarjassa.

Kun K——nkin pienessä kaupungissa jokapäiväistä, hiljaista elämää eletään, kun kukin askareissansa askaroitsee, eikä silmämme voi eroittaa muuta kuin tyytyväisyyttä ja onnellisuutta; takovatpa ihmissydänten pirut syvyydessänsä töitä, mitkä eivät ole päivän. Kun kauppias Karlgren ja patroni Kornman tullinhoitajan kamarissa istuivat ja kaikessa ystävyydessä juttelivat meri- ja kauppa-asioista, niin miettivätpä pirut heidän sydämissänsä pauloja ja peitteitä, joiden suojissa voisivat, pimeitä töitänsä tehdessä, piiloutua; ja kun kauppias ja patroni sitten päästivät, kahden kesken kun olivat, nämä pirut ääneensä neuvoa pitämään, miten tulliherraa parhaiten petettäisiin, niin mietittiinpä ihan samassa heidän kumpaisenkin sydämessä mietteitä, mitkä, jos olisivat näkyväiseen muotoon astuneet, olisivat ryntäneet toinen toistansa vastaan vihollis-sotalaumojen muotoisena. Ja vieläpä juuri ihan samaan aikaan, jona kauppias ja patroni neuvottelivat asioistaan, neuvoipa puotipojan Anteron sydämen pohjalla piilouva paholainen tälle, miten hän parhaiten voisi soaista silmät isännältään, ja käsipuolisen ajatuksissa sepittiin aarre-arkkua, minne patroni Kornmanin vääryydellä saadut rahat muutettaisiin. — Mutta tämäpä vaan on muutama mutka loppumattomassa sarjassa, joka kietoisi ja käärisi kaikki pauloihinsa, joka vetäisi ja painaisi omasta painostaan ihmisyyden ja ihmiskunnan pahuuden ijäti valottomaan pimeyteen, ellei jotakin löytyisi, joka alati pyrkisi paljastumaan, kehittämään ja särkemään sen mutkat.

Leena-muori, Jolsan Matin vaimo, oli huono sairaan hoitaja. Ettei hänestä ollut lapsen ammaksi, olemme me tämän kertomuksen alussa nähneet. Tuskin oli hän saanut rahan ja nähnyt kapteenin lähtevän, niin hän jätti Heikin mökkiin ja meni vaihtamaan rahan viinaksi.