Kahdesti oli Heikki sattunut kapteenin seuraan ja kumpaisellakin kerralla oli häntä onnettomuus kohdannut. Tämä nykyinen onnettomuus, eipä sille voinut edellinen vertoja vetää.
Leena oli hänen heittänyt makaamaan vuoteesensa. Siinä vaikeroitsi poika-parka kipujaan. Hän ei osannut selvästi ajatella. Kolahdus, minkä hän oli saanut, oli ollut ylön ankara. Aikaa kului, Heikki ei sen kulusta tiennyt. Aurinko loisti mökin rikkinäisestä akkunasta jo, eikä vieläkään tuntunut Jolsan Matin vaimoa palaavaksi. Poika-parkaa janotti, niinkuin ainakin kuumeessa makaavaa, mutta ei hänellä ollut älyä hankkia itselleen juotavaa nyt.
Pieni kyytipoika oli jo aikaa lähtenyt kestikievariin kertomaan onnetonta tapausta. Kapteenin oli maksettava hevonen. Sen hän kyllä tiesi, mutta kuitenkin pelkäsi hän.
Aamua oli kotvan kulunut, kuin Heikki huomasi, että mökin ovea avattiin. Tulipa nyt Rytilästä mies noutamaan patronin säretyitä kääsejä. Mies kun Heikin vuoteessa näki, kysyi jotakin, mutta eipä liene Heikki näihin kysymyksiin mitään vastannut, sillä hän itse ei ainakaan sittemmin muistanut mitään tästä. Ja mies oli pian, säretyt kääsit rattaillaan, lähtenyt.
Päivä oli jo pian puolessa kun Leena vihdoin palasi. Hänellä oli muassansa vähän ruokaa ja suurenmoinen pullo viinaa. Tästä oli hän tiellä jo maistanut, se nähtiin selvästi, sillä Leena oli jo jotenkin humalassa. Miten olisikaan eukko raiska saattanut minuuttiakaan pitää kädessänsä viinapulloa, tunnustelematta, miltä tuo herkku maistuisi! Mutta juomasta itsensä umpi-humalaan, siitäpä esti hänet pelko. Hänellä oli, näet, hyvässä muistissa min näköinen hän oli ollut, kun Jolsan saarella heräsi humalasta, mihin oli nukkunut Jumalan taivaan alla. Tämä tapaus oli saanut eukon varovammaksi, jotta hän siitä saakka aina, kun onni hänelle sen verran hänen herkkujuomaansa salli, että se hänelle riitti, oli hakenut turva-paikkaa, missä hivukset säilyisivät.
Mökkinsä, mihin hän nyt astui, oli, niinkuin jo olemme sanoneet, mitä ruokottomimmassa siivossa. Suuri takka, joka oli jotenkin rapistunut, otti siitä lähimmäs puolen tilaa. Takan päällisellä oli ryysyjä, vielä likaisempia ja retuisempia kuin vuoteessa.
Eukko ei ollut matkallansa muistanut Heikkiä. Se näkyi selvään siitä kummastuksesta, minkä hän osoitti, kun hän pojan näki.
"Vai sinä! No niin! Jopa muistan", änkytti eukko. "Siirrys vähän poikani" — ja eukko istahti vuoteen laidalle. "Ehkä riittää tästä vähän sinullekin … vähän, vähän vaan".
"Vettä!" rukoili Heikki matalalla äänellä.
"Vettä! Oletko riivattu, poika! Vettä! Kuka kehtaa vettä mainitakaan, kun on tätä laatua tarpeeksi. Oh hoh! Sepä hunajaa!" — ja eukko otti aika kulauksen pullosta. "No maista sinäkin…" — ja hän kallisti pulloa Heikin huulille.