"Sinun käytöksestäsi minua kohtaan, Konrad! Kun sinä lähdit merelle, olin minä pieni poikainen; mutta sinä olit minulle paha. Sen minä hyvin muistan, Sinä löit minua, milloin vaan taisit, ja kun isämme siitä sinua nuhteli, osoitit sinä yhä vaan pahempaa mieli-alaa minua kohtaan. Muistatko vielä erästä Elokuun ehtoota, jolloin sinä töyttäsit minun veneestä mereen, johon epäilemättä olisin hukkunut, ellei Jolsan Matti olisi minua siitä pelastanut? Minä olin tottelematon sinulle silloin, minä olin ylpeä, sillä minä olin Rytilän maan perillinen. — Anna minulle anteeksi, että loukkasin sinua. Mutta olinpa silloin vielä varsin nuori, vasta kahdeksan-vuotinen… Muistatko mitä samana ehtoona tapahtui juuri tässä kamarissa isämme ja meidän välillä? Muistatko niitä sanoja, joilla silloin loukkasit hänen hellää sydäntänsä? Sinä muistat ne, sillä sinä karkasit merelle samana yönä… Sitten olit sinä meille tietämättömissä monta vuotta… Vihdoin tulit takaisin, kun jo luulimme sinun kuolleeksi. Sinä tulit minun kihlauspäivänä; isäni syleili sinua, minä riensin sinulle kättä tarjoomaan; — — sinä et vastannut isän syleilylle, sinä et antanut minulle kättä. Sinä vihasit isää, sinä vihasit minua, mutta sinä rakastit Amandaa… Minä tiesin sen, enkä sitä pannut kummaksi, sillä häntäpä kaikki rakastivat. Sinä koetit houkutella Amandaa minulta, ja kun ei se onnistunut, katosit sinä taasen. Ja taasen kului vuosia. Isä kuoli, Amanda seurasi häntä pian hautaan. Minä luulin olevani pienen Kaarlen kanssa ainoa suvustani, kun sinä taasen ilmestyit. Mutta nyt et sinä käynytkään Rytilässä; sinä ostit itsellesi talon pari virstaa täältä, etkä ollut tietävinäsikään, että sinulla Rytilässä oli veli. Nyt olet sinä jo kolme kuukautta ollut näillä seuduilla, mutta mitätön olen ollut sinulle, koska eivät kutsumukseni, joita useita olen lähettänyt, ole saaneet sinua minua katsomaan. Konrad, nyt kysyn minä viime kerran: mitä olen minä tehnyt sinulle, että sinä minua vihaat? Minä olen kysynyt sitä itseltäni, mutta en ole siihen kysymykseen löytänyt vastausta. Sillä ethän ole niin pitkävihainen, että tuo pieni tapaus nuoruudestani enää kytisi sinussa?"
Sairas oli puhunut tyyneellä, hiljaisella, pian rukoilevalla äänellä. Nyt kun hän lopetti, katsoi hän silmillä, jotka olivat kirkkaat, niinkuin ne usein keuhkotautisella ovat, veljeänsä. Konrad näytti liikutetulta. Hän yhä vielä piti veljen kuumaa kättä kädessään, ja hän yritti useita kertoja vastaamaan, ennenkuin vihdoin hänen sanansa kuuluivat:
"Minä en vihannut sinua … minä kadehdin sinua; siitä syystä en voinut sinua kärsiä".
"Minun aavistukseni oli siis oikea! Konrad, jos olisit minun kihlauspäivänäni nuo sanat sanonut, niin olisin minä lausunut: jaetaan Rytilä, ota kumpi puoli tahdot".
"Sen sinä olisit tehnyt?" huusi Konrad, ja hänen pienistä silmistänsä loisti polttava leimu; mutta se leimu katosi ja silmä himmeni. Hänen ruumiinsa värisi vähän; hän heitti veljen käden, hän nousi ja meni akkunan luo. Järvellä tuli vähänen venhe Rytilän rantaa kohden soutaen. Konrad oli tuskin ehtinyt nähdä tämän, ennenkuin hän kiiruusti vetäysi takasin likemmäksi sairaan vuodetta. Hän oli vaalennut, niin vaalennut kuin hänen ahavettuneet kasvonsa saattivat vaaleta. Veneessä istui vaan ainoa mies, Jolsan Matti. Hänkö sai Konradin vaalenemaan?
Kotvan aikaa kului. Sairas seurasi silmillään veljeänsä. Kukaan huoneessa ei puhunut. Vihdoin nousi provasti, joka oli ollut äänetön todistaja veljesten yhtymiseen. "Antakaa kateuden kadota, herra Kornman, antakaa vihan sammua; suokaa veljenne erota maailmasta sovitettuna teidän kanssanne!"
Konrad oli veljensä puhuessa tuon-tuostakin silmäillyt vanhaa provastia; sitten oli hän unohtanut hänen läsnä-olonsa; nyt heräsi hän ikäänkuin tuskallisesta unesta. Hän kohotti olkapäitänsä, vaaleus katosi; silmänsä tuijottivat kummallisesti. Mutta hänen olentonsa muuttui samassa ja hän sanoi:
"Minä olen tehnyt väärin sinulle. Minä huomaan sen surulla nyt. Anna minulle se anteeksi. Itse olen minä enemmän kärsinyt tästä kateudesta kuin sinä… Tämä kateus sai minun karkaamaan isäni huoneesta, sai minun ulos autioon maailmaan. Ollut ja mennyt on se aika. Miksi vanhoihin haavoihin kosket?"
Ilon leimaus leimusi sairaan kirkkaista silmistä. Hänen kasvonsa valistuivat.
"Niin on viimeinen toivoni maailmassa täytetty", sanoi hän.