Sovinto veljesten välillä oli täydellinen, ainakin sairaan puolesta. Sairas puhui kuluneista, puhui tulevista ajoista; ja kuluneista ajoista kun hän puhui, puhuipa hän silloin enimmiten Amandasta, suloisesta vaimostaan, mutta kun hänen ajatuksensa juoksu sai hänet tulevaisuuteen silmäämään, näkipä hän enimmiten vaan Kaarlea, pientä iloista poikaansa.
Konrad antoi hänen haaveilla. Eipä ollut varmaa, että hän kuuntelikaan mitä sairas puhui. Hän istui syviin ajatuksiin vaipuneena, vaikka hän oli kuulevinansa veljen toivelauseita, vaikka hän väliin koetti sairaalle hymyilläkin. Aina väliin nousi hän ja meni akkunan luo, josta kauvan silmäili merelle. Sieltä ei nyt kumminkaan enää mitään näkynyt. Jolsan Matin vene oli kadonnut niemen taakse suurelle lahdelle, joka eroitti Rytilän Koivikosta, kapteeni Konrad Kornman'in tilasta,
Mutta sairas puhui yhä vaan pojastansa. Hän uskoi hänen, sanoi hän, sovitetulle veljelleen, jonka hän käski ynnä provastin pitää silmällä, ettei pieni Kaarle poikkeisi pois avujen tieltä. "Minä olen tehnyt testamenttini", lisäsi hän. "Minä panin pienen Kaarlen provasti Wernin huostaan; sinun vihasi, Konrad, esti minun uskomasta hänet sinulle. Mutta nyt, valvokaa yhdessä hänen tulevaisuuttaan. Rytilän ja kaiken omaisuuteni olen minä hänelle antanut; ne olivatkin hänen, sillä ne olivat minun äitini. Valvokaa, ettei rikkaus saa Kaarlea pilata".
Näitä sanoja kuuli Konrad, se nähtiin varmaan, sillä omituiseen hymyyn levisivät hänen huulensa, kun sairas puhui omaisuudestaan. Mutta hymy katosi pian, ja vakavalla äänellä lupasi hän tehdä, voimiensa mukaan, mitä veli häneltä vaati.
"Hyvin teit" — sanoi hän — "kun provastille uskoit pienen; minussa ei ole lapsen kasvattajaa; minä siihen lisäksi en kauan menesty maalla. Jos olisit tahtonut pojastasi merimiestä, olisin minä jonkun vuoden perästä voinut ottaa hänet merelle, mutta minä tiedän, että sinä kamoksut merta".
Vielä kotvan aikaa puhui sairas, mutta väsymys alkoi jo voittaa hänet. Hänen puheesensa sekausi haaveksimisia, ja sanansa osoittivat nyt tuon-tuostakin, että kuume oli anastanut hänen sielunsa voimat. Provasti havaitsi tämän. — "Hyvää yötä! Te tarvitsette lepoa" — sanoi hän. "Teidän hoitajaanne tahdon käskeä. Tulkaa kapteeni Kornman!"
Konradin käsi makasi taasen sairaan veljen käsissä. "Hyvästi!" sanoi hän. Kamarissa vallitsi melkoinen pimeys; mutta pimeydenkin läpi tunkeusivat sairaan silmäilykset. Konrad tunsi sen. Olipa hänestä kuin olisivat ne polttaneet häntä. Värisipä hänen ruumiinsa kun sairaan jäähyväiset kaikuivat hänen korvissaan: "Hyvästi, Konrad! Valvo pienen Kaarlen tulevaisuutta!"
Kun Konrad tuli toiseen huoneesen, huokasi hän syvästi. Oli kuin olisi suuri kuorma vyörynyt hänen sydämeltään.
"Suokoon Jumala, että vihanne viimeisetkin tähteet olisivat kuoleuneet!" sanoi provasti Wern hiljaan.
Konrad et vastannut mitään. Hänen silmänsä olivat käännetyt pieneen vuoteesen, missä pikkuinen kaksi-vuotinen poika nukkui. Pieni Kaarle ei tietänyt lapsuutensa viattomuudessa aavistaa mitä hän juuri nyt oli kadottamaisillaan. Hän nukkui lapsen rauhallista, makeaa unta. Provastikin huomasi hänen: "Pieni raukka! Niin nuori ja kohta aivan orpo maailmassa!" sanoi hän hiljaan.