Peukalonsa pisti Matti vuorilaudan ja seinän väliin. Vähäinen nyykkäys, vähäinen napsaus ja lauta oli irti. Kalle tuli nyt avuksi. Huokeasti käännettiin akkuna vuorilautoineen. Sitä kokonaan irtaantumasta eivät pidättäneet muut kuin haa'at, ja kun akkuna niistä nostettiin, olipa kulku vapaa patroni Kaarle-vainaan kamariin.
Matti, kun oli akkuna hiljaan asetettu kentälle, loi silmänsä Kalleen. Epäilemättä mietti hän kumman heistä oli meneminen avatusta aukosta sisään. Matti ehkä arveli, että kamariin menevä tarvitsisi kaksi kättä. Mutta epäilemättä luotti hän enemmän ainoaan käteensä kuin Kallen molempiin, sillä hän kuiskasi nyt: "odota ja ota vastaan" — ja hiipi ilman Kallen avutta huoneesen.
Linnut alkoivat puistossa aamuvirsiänsä laulaa. Taivas oli kirkas ja
selkeä, rusottava hohde ennusti päivän tuloa; ilma oli lämmin ja ihana.
Kaikki ennusti kaunista päivää. Mutta oliko miehillä — Matilla ja
Kallella — aikaa huomata mitään semmoista!
Uudestaan, toistamiseen seisoi nyt Matti samana yönä patroni Kaarlen kamarissa. Hän oli nyt yksin siinä. Kaikki, mitä siinä löytyi, oli hänen.
Hän silmäili ympärilleen ja kuunteli. Ei kuulunut mitään muuta kuin lintusien aamuvirsiä, — mutta ne eivät Mattia peloittaneet; ei näkynyt elävää muuta, kuin Kallen ilkeä naama, joka akkuna-aukosta kurkisteli. Mutta kumminkin näkyi Matti yhtäkkiä säpsähtävän. Hän, kun katseli ympärilleen, näki seinällä patroni Kaarle-vainaan emännän kuvan; ja sen silmät seurasivat häntä, jos mihin hän liikkui kamarissa. Tuo näkö pisti Mattiin. Hänenkin sielunsa läpi kulki muistoina entiset eletyt aikansa, jolloin hän nuorena, eikä näin kauas pahuuden tielle ehdinnynnä, näki elävänä sen, minkä kuva nyt häntä varoitti — varoitti! Niin, sillä jotakin varoituksen tapaista tunsi Matti sydämensä pohjalla liikkuvan. Mutta se piste kadotti paikalla, silmänräpäyksessä kärkensä, ja ennenkuin Kalle ennätti ruveta ihmettelemäänkään; — se kadotti kärkensä, sillä Matin silmät näkivät nyt, mitä ne olivat hakeneet. Siinä vuoteen — saman vuoteen, mihin patroni Kaarle oli kuollut — ja seinän välissä seisoi lipas, tuo, jonka Matti hyvin tunsi, sillä siitä oli hänelle palkkansa maksettu, kun hän kapteenille ilmoitti, ettei Rytilän nuori patroni enää ollut olemassa.
Nyt ei hän enää viipynyt. Hän kulki lippaan luo ja koetti nostaa sitä. Hänen silmänsä säihkyivät ilosta. Hän tiesi, että tässä pienenlaisessa rautalippaassa tallensi kapteeni niitä tavaroita, joita varten hän oikeestaan oli elämäänsä tähän saakka elänyt. Hän tarttui lippaasen, koettaen nostaa sitä. Se oli raskas, se ei liikahtanut. Matti ponnisti voimiansa. Ei, lipas ei liikahtanut. Hän kyyristyiksen nyt syvemmästi katselemaan aarre-arkkua, ja hänen kasvoistaan katosi ilo. Lipas oli neljästä kohden isketty kiini laattiaan, ja siinä piti sitä kiini seinän puolella kaksi munalukkoa. Matti, kun tämän huomasi, kirosi hiljaan julman kirouksen, mutta hän ei ollut niitä, mitkä aiottua työtä kesken heittävät. Hän meni Kallen luo ja kuiskasi hänelle sanan, ja Kalle tyhjensi nyt lakkarinsa Matin käsiin. Pian sen jälkeen makasi Amanda vainaan kuvan alla patroni Kaarlen kauniilla peitteellä peitetyllä vuoteella vasarat, hohtimet, tiirikat ja vähäinen koiranleuka.
Nyt alkoi työ. Lipas oli, jos miten, irti lattiasta otettava, sillä sen kantta särkeminen ei käynyt; se olisi saanut koko talon väen jalkeille. Siinä nyt tarkastettiin lattiaan isketyt rautalevyt; niitä ei käynyt katkominen. Raspinaulat olivat puukolla irroitettavat, leikattavat lattiasta.
Hiljaan siirrettiin vuode. Polvilleen laskeusivat miehet lippaan eteen ja hiki heidän otsastaan osoitti pian, että tässä tehtiin työtä suuren päiväpalkan edestä. Neliskulmaista palaista, jonka keskellä raspinaula oli, leikkasi lattiasta Kalle. Matti koetti puralla isontaa reikää toisen raspinaulan ympäriltä. Jos nämä saataisiin irroitetuiksi, sitten olisi pohja lippaasta leikattava. Matti, näetsen, tiesi, että pohja oli puinen. Koko lipasta irroittaminen oli mahdotointa, sillä munalukkoihin ei päässyt aseilla; ne olivat liian likellä seinää.
Työ kävi sukkelasti ja hiljaan. Miehet olivat tälläisiin tottuneet. Vihdoin nousi Kalle. Hän oli tehnyt osansa. Sarana, jolla rautakisko oli lippaassa kiini, kääntyi, kiskon toinen pää, joka oli ollut lattiassa kiini, nousi ja sitä seurasi tuuman kanttikulmainen pala lattiasta.
Reikä, jonka naula oli tehnyt lattiaan, isoni Matin puratessa yhä enemmän. Hän painoi vasaran kantapuolella puraa, jota sitten hohtimen avulla väänsi ympäri.