Öinen työ näkyi miehille onnistuvan.
Päät toisissansa kiini olivat miehet työskennelleet, toinen toisestaan huolimatta. Mutta kun Matti oli saanut työnsä loppuun ja sarana vähäisen äänsi, kun hän sitä käänsi, käänsi Matti päätänsä katsellakseen, mitä Kalle oli saanut aikaan. Se liikunto oli onneton.
Kalle, joka oli polvillaan seisonut, otsa miltei laattiassa kiini, nousi nyt äkkiä, niinkuin jo sanoimme. Mutta samallapa kävi hänen päälakensa kovasti Matin naamaan, ihan juuri siihen kohtaan siitä, joka oli hellin. Me muistamme, että Matin nenä tappelussa Varpusen Laurin kanssa oli mäsäksi murtunut. Juuri tähän pakoittavaan kohtaan naamasta sattui kovasti Kallen pää.
Se kävi kipeästi. Matti ei ollut hellä-ihoinen, mutta tämmöistä kolausta hän ei voinut kärsiä. Muistamatta paikkaa, missä oli, päästi hän julman ulvonnan. Ajattelematta mitään, syöksyi hänessä hänen vihansa tyynen miettimisen rajoja ulommalle, ja ennenkuin Kalle, joka yhteensattumisesta jälleen oli vaipunut polvilleen, ehti nousta, oli Matti vasaralla, joka hänellä oli kädessä, iskenyt toveriaan päähän. Se isku oli vihan, tulisen suuttumisen, ja se semmoinen isku ei ole leikintekoa. Vasaran kärkipuoli oli pian reikiään asti uupunut Kallen aivoihin. — Ja Kalle vaipui, sanaa sanomatta, ääntä päästämättä lippaan päälle.
Silmänräpäyksessä oli se tapahtunut. Matti, kun tekonsa näki, tyyntyi. Hän ymmärsi kohta, ettei hänellä enää auttajaa ollut. Hän nousi seisalleen ja katseli ympärilleen, mutta silmäilyksillä, joista järki oli kadonnut. Hän puristi kättänsä äärettömästi pakoittavaa murtunutta nenäänsä vastaan.
Niin seisoi hän kauan. Vähitellen tointui hän. Hän tarttui toveriinsa, pani hänen makaamaan lattialle. Kallesta oli jo henki lähtenyt. Kuvan silmät seinällä seurasivat murhaajaa.
Matti tointui kokonaan. Hän osasi ajatella tekoaan. Hän ymmärsi asemansa. Hän kuunteli, mutta vielä oli kaikki hiljaista hänen ympärillään. Hän muisti mitä varten hän tässä huonehessa seisoi. Hän loi silmänsä lippaasen. Vähän vielä, ja aarre olisi hänen.
Jos olisi ihmissilmä osannut nähdä mitä Matin sydämessä nyt liikkui, olisi se nähnyt jotakin, jota ei hirmuisinkaan kuvaus voi kuvailla. Siinä sydämessä ei ollut enää minkäänlaista tasapainon tapaistakaan. Ahneuden piru valtasi; vihan piru karkoitti, samassa määrässä kuin ruumiillinen tuska ja kipu vaivasi Mattia, katumuksen kauas, kauas pois.
Hän katseli puolitekoista työtä ja hän päätti sitä jatkaa. Akkunasta kävi hiljainen tuulen henki yhä, likemmälle lähestyvän päivän enne; auringosta alkoi jo reuna näkyä taivahan rannalla.
Hän katseli vielä kerran ympärilleen. Hän lähestyi ovea, joka vei saliin. Hän salpasi sen. Ja sitten palasi hän työhönsä.