Hän isonsi reikää raspinaulan ympärillä. Hän teki raivoissaan työtä. Nyt, nyt oli saalis saatava, voitto voitettava — tahi ei koskaan. Sama kurjuus, kuin tähän saakka, jäisi hänelle osaksi, ellei hän nyt onnistuisi. Vanhan merimiehen kaikki ajatukset olivat kiini työssä. Murtunutta jäsentä ei pakoittanut nyt; hän ei ainakaan tuntenut sitä.
Hän teki kiiruutta. Aika oli kallis, hän tiesi sen. Hän olisi antanut puolet lippaan sisällöstä, jos hänellä nyt olisi ollut toinen kätensä tallella.
Mutta kulkipa se työ yhdelläkin kädellä.
Kulki, mutta hitaasti… Se kulki kumminkin, ja jo irtaantui raspi. Se liikkui reijässä, se löyhtyi löyhtymistään. Väänne vielä ja — se oli Matin kädessä.
Hän pyyhki pois hien otsaltaan. Hän nousi ja katseli ympärilleen, hän katseli kuollutta. Aurinko oli milt'ei kokonaisuudessaan näkyvissä. Ei levolle aikaa, nyt työhön jälle.
Hän nosti lipasta; se nousi. Se oli vaan munalukoista kiinni enää. Se nousi, niinkuin arkun kansi nousee, kun sitä nostetaan. Hän kaasi tuolin ja työnsi sen lippaan ja lattian väliin. Ja nyt tarttui hän puukkoonsa. Lippaan pohja oli au'aistava.
Hän viilsi sauman pitkin lippaan pohjaa. Puukko pystyi hyvin; vielä viille ja suuri palanen puuta lohkesi pohjasta. Hän iloitsi, mutta samalla, kuta enemmän työ loppua läheni, sitä levottomammaksi meni työmies. Hän vapisi joka jäsenessään.
Muutama silmänräpäys vielä ja patroni Kornmanin riipus on Jolsan Matin käsissä.
Mitenkä! Onnistuuko murhaajan ja rosvon työ? Aurinko, joka valaisee hänen kasvojansa, eikö se herätä ketään keskeyttämään ilkurin aikeita? — Ei! Linnut ne laulavat puissa, ja taampaa tuntuu meren ykstoikkoinen läykky rantaa vastaan. — — — Muuta mitään ei kuulu Jolsan Matin ympärillä.
Hänen työnsä onnistuu siis, hän saa periä Kontion Kallenkin osan — —?