Matti kyykistyi polvilleen, kääntääkseen lakanan aarteensa ympäri. Kaksi lakanan kulmaa oli jo lujilla solmuilla solmittu, vielä oli toiset kaksi solmittavat.
Mutta nyt polvillansa kun oli, kuului jotakin. Matti nosti silmänsä ja näki näön. Hän jäi muutamaksi silmänräpäykseksi polvillensa seisomaan. Hän olisi mieluimmin nähnyt pirun kuin sen, minkä hänen silmänsä nyt näkivät. —
Provasti oli ehtinyt Rytilään. Miehessä, joka rauhan sanaa saarnasi, oli tiellä liikkunut vaihtelevia tunteita. Hän oli miettinyt, mitenkä hänen tulisi käyttää itseänsä, hän oli neuvotellut miestensä kanssa ja kun hän Rytilään oli ehtimäisillään, olivat he päättäneet.
Ellei murtovarkaudesta tänä yönä tullutkaan mitään, olisivat he, jos tullessaan kohta melua nostivat, turhaan herättaneet ja peloittaneet Rytilän talon väkeä. Ja kiittämättömyys olisi oleva heidän palkkansa. He sitoivat sen tähden hevoisen kiini ulkopihalle ja lähestyivät hiljaan hovia. Täällä nukkuivat vielä kaikki, eikä mitään epäluulon tapaista kuulunut. Provasti päätti jo, että poika, kun aiotusta murtovarkaudesta kertoi, joko oli uneksinut tahi väärin käsittänyt miesten puhetta Karva-Annan töllissä. Hän oli jo valmis palaamaan, kun erään miehensä neuvosta päätti hovia tarkastaa meren puolelta. Hän kulki hiljaan polkua, joka takapihalta vei merelle, ja kun hän pääsi hovin meren-puolista sivua näkemään, näki hän että poika oli ollut oikeassa. Akkuna eräästä huoneesta oli otettu irti ja asetettu seinää vastaan.
"Me olemme myöhästyneet", oli provastin ensimäinen ajatus, kun tämän näki. Mutta huolimatta tästä, kiiruhti hän kumminkin nuorukaisen innolla akkunan luo, ja nousi katselemaan huoneesen.
Vaikea on sanoa kumpiko enemmän hämmästyi, provasti siitä, minkä näki, tahi Matti, jonka silmät, kun hän päänsä kohotti, huomasivat sen, minkä hän viimeksi kaikista olisi osannut aavistaa täällä tapaavansa. Matti ei näköänsä aaveeksi uskonut, mutta kuitenkin ei hän voinut uskoa silmiänsä. — Seuraava silmänräpäys sanoi hänelle, etteivät ne pettäneet.
Matti oli mennyt ansaan, ja ansa heittäysi umpeen, juuri kun hän oli saanut työnsä valmiiksi. Mutta Matti oli jos milläisissä ennenkin ollut; hän siis ei kadottanut toimeansa. Hänen oli mahdoton ymmärtää, kuka provastin oli lähettänyt häntä häiritsemään, mutta hän ymmärsi, ettei provasti ollut yksinänsä. Matti rakasti eninnä kaikista maailmassa rahaa, mutta hänelle oli oma henkensä melkein yhtä rakas, ja siis — koska oli nyt mahdoton korjata työnsä hedelmät, päätti hän korjata oman henkensä.
Hän avasi kiireesti toiseen kamariin vievän oven ja silmäili siitä akkunasta pihalle. Siellä seisoi eräs provastin miehistä. "Huone on ympäröitty", ajatteli hän ja hänen luottamuksensa itseensä oli kadota. Hän avasi oven porstuaan, mistä ulos-vievän oven kapteeni illalla oli sisältä-päin sulkenut. Hän silmäili porstuassa ympäri. Siinä oli raput, jotka veivät huoneen ylikertaan. Hän juoksi niitä ylös. Siellä oli ovi, joka vei huoneen ylisille. Hän juoksi sinne ja nyt pelkäsi hän. Hän oli kaikissa ennen ollut, tällaisessa pulassa ei koskaan. Jos nyt olisi ollut yökään, pimeä — — mutta ei! nyt oli valoinen päivä! —
Hän haki piilopaikkaa, hän luuli löytäneensä semmoisen eräässä vaate-arkussa, joka puoleksi oli täytetty vaatteilla. Sinne kyykistyi käsipuolinen makaamaan, ja päästi hiljaa alas kannen ja — siinä sai hän aikaa miettimisiin.
Hän kuuli pian, että talon väki oli herännyt. Hän kuuli, miten ovia avattiin ja suljettiin. Hän kuuli ääniä ja ketä nämä äänet huusivat; sen hän tiesi, ja hän vapisi. Hän kirosi toveriansa, Kontion Kallea; tämä oli hänelle valmistanut majan Siperiassa.