Siinä arkussansa makasi hän kauan. Yhä likemmältä kuuluivat äänet. Hän erottikin niitä väliin.
"Se on mahdotonta!" kuuli hän sanottavan.
"Hän ei ole tullut ulos" — kuuli hän — "Akkunasta ei, ja ovi porstuasta oli, niinkuin illalla sen suljin, kiini".
Näistä viimeisistä sanoista tunsi hän kapteenin.
Toivo pelastuksesta heräsi Matissa. Ja niin pian kuin tämä heräsi, rupesi hän ajattelemaan turhaa vaivansa näköä. Niin lähellä maalia; muutama minuutti vaan, ja hän olisi ollut rikas mies! Hän olisi ijäksi jättänyt Suomen ja muissa maissa nauttinut tavaroitansa — mutta nyt, kuinka toisin! Nyt makasi hän tässä; tämä pieni arkku oli hänen maailmansa.
Toivo pelastuksesta heräsi Matissa aina sen mukaan, miten äänet kuuluivat etäämmältä tahi likemmältä. Useita kertoja oli hän kuullut kuljettavan rappusissa, mitkä veivät ylisille, mutta sinne ei ollut vielä kukaan tullut.
Mutta nyt kuului ääniä, jotka ilmoittivat, ettei ylinenkään jäisi tarkastamatta. Ja Matti arkussaan, missä makasi, tunsi nimismiehen äänen.
Toivo pelastuksesta katosi Matissa. Hän tuskin hengitti. Näin, tälläisessä pulassa, kuin nyt, oli hän enskerran eläessään. Hän oli kiini, niinkuin hiiri ansassa.
Askeleita kuului; ne lähestyivät hänen piilopaikkaansa. Ne lähestyivät hiljaan, mutta kumminkin niin kohti suoraan piilopaikkaa, kuin olisi kulkija tiennyt, mistä etsittävä oli löydettävä.
Matti kun ylisille ehti ja siellä etsi itselleen piilopaikan, ei ollut huomannut, että lattia siellä oli tomuinen. Moneen aikaan ei ollut kukaan ylisillä käynyt.