— "Minä lupaan … mutta miten…"
"Te lähdette noin tunnin kuluttua kaupunkiin, ajatte meidän sivu, ja parilla sanalla on asia selvä. Jos tähän suostutte, niin voitte sen näyttää antamalla minulle nuo rahat, joita illalla pyysin. Te poikkeette tiellä Leenani luo ja sanotte hänelle, että hän varustaa illaksi veneen rantaan, sekä annatte hänelle rahat. Jos tuon teette, niin minä vannon kautta maan ja taivaan, että Jolsan Matista ette enää kuule mitään. Ja nyt vastatkaa … pian. Joku tulee…"
Kapteeni ei ennättänyt siinä suuresti miettiä; mutta hän tiesi, että vastauksestansa riippui paljo. Samassa kuin vaimonsa, joka ei voinut ymmärtää, mitä Jolsan Matilla oli puhumista salaan hänen miehensä kanssa, avasi oven tyydyttääkseen uuteliaisuuttansa, vastasi kapteeni hiljaan: "Minä lupaan!"
Ilon hohde lensi Matin silmistä. Mutta kun nyt rouva astui huoneesen, sanoi hän: "Tiesinhän minä, että sääliksi käy teille laiva-miehenne onnettomuus. Minä kiitän teitä, että lupaatte pitää huolta Leenastani, jottei hän nälkään kuole". — — —
* * * * *
Iltapuolella samaa päivää levisi kummallinen huhu pitäjässä. Talosta taloon oli aamupäivällä uutinen kulkenut murtovarkaudesta ja murhasta sekä Jolsan Matin kummallisesta kiinni saamisesta; mutta nyt — iltapuoleen samaa päivää — tiedettiin kertoa, että Matti oli Koskelan Antilta päässyt karkuun. Neljä miestä oli tielle äkki-arvaamatta tölmännyt metsästä, repinyt Antin pahan-päiväisesti ja vapauttanut Matin.
"Sillä peijakkaalla oli liittolaisia", — sanottiin, — "mutta kyllä hän ei kauan ole vapaana!"
Niin sanottiin; mutta eipä arvelu näkynyt toteuvan. Päiviä kului, viikkoja kului, kuukausia kului. Jolsan Mattia vaan ei kuulunut. Hän oli kuin maailmasta kadonnut. Ja mikä vielä kummempi, Leena, hänen vaimonsa, oli myöskin kadonnut, ei vaan Karva-Annan töllistä, mutta myöskin koko seudusta. —
Rytilässä valtasi Wappo-rouva. Kapteeni oli lähtenyt merelle. Mutta pappilassa eli Heikki uutta onnellista elämää.