SYYLLISET.

I.

Kauppias ja hänen puotipoikansa.

Kolme vuotta oli kulunut siitä hirveästä murhatapauksesta, josta viimeksi puhuimme. Vuodessa ehtii paljon tapahtua — jos vuosi tapauksille rupeaa, saatikka sitten kolmessa. — Mutta kuluupa vuosi yksityisenkin elämässä väliin niin rauhallisesti, ettemme voi sanoa juuri mitään merkillistä sen kuluessa tapahtuneeksi. Olot muuttuvat — sillä muuttuvaista on kumminkin kaikki maailmassa — niin vähitellen, ettemme sitä itse huomaa. Lapsi kasvaa, vanhus vanhenee — on siinäkin jo muutoksia, vaikka ovat näkymättömiä meille, jotka itse näiden muutosten keskellä elämme. Kuluupa väliin toinenkin, väliin kolmaskin vuosi — väliinpä vielä useampia ettei — niinkuin sanomme — ympäristössämme mitään tapahdu.

Niin oli ollut laita pappilassa, niin Rytilässä, niin kauppias Karlgrenin talossa. Raasilassa ja Mannilassa olivat isännät kuolleet; mutta eipä se minkäänlaista häiriötä muitten elämässä tehnyt. Mattilan isäntä oli saanut myllyssä oikean kätensä mäsäksi survotuksi, mutta sepä vaara hänen oma asiansa. Varpulassa emännöitsee nyt Loviisa, joka näiden vuosien kuluessa on mennyt naimisiin. Anna on vanhentunut; suru ja ensimmäisen vuoden köyhyys ovat tehneet hänestä vanhan eukon, joka sydän-ala-tautinsa tähden polttaa tupakkaa. Suurimmat osat päivää istuen takalla. Lauri, näetsen, ei palannut kaupungista. Hänen jalkansa hakattiin pois, mutta jalan-jäännökseen pääsivät kylmän-vihat, ja ne kaasivat parhaillaan olevan miehen hautaan. Se työ oli Jolsan Matin. Antti, Liisa ja Eeva auttavat sisartaan ja lankoaan. Päivä kuluu, toinen tulee; ja jos Varpulassa kävisit ja kysyisit nyt: Mitä kuuluu? saisit varmaankin vastaukseksi: Eipä juuri mitään. Aika lieventää surut, lieventää kaikki; siispä muutokset, jotka ajan pitkään ovat tapahtuneet, ovat — mitättömiäkö? Jolsan Matista, jonka syyksi todella luetaan Kontion Kallen ja Varpulan Laurin kuolema, ei ole sen koommin kuulunut mitään. Hän katosi, kuten salama, näkymättömiin, tietämättömiin Leenanensa. Hänestä puhuttiin ensi aikoina paljo; mutta pianpa puhe hiljentyy, kun ei se uusia virikkeitä saa; ja mistäpä näitä virikkeitä saatiin kun Jolsan Matti oli kadonnut? —

On syksyinen, sumuinen päivä. Kauppias Karlgren istuu raha-arkkunsa edessä. Ukko on näitten kolmen vuoden kuluessa vanhentunut. Hänen selkänsä on kyyristynyt; hänen henkeänsä ahdistaa ja vatsassansa on hänellä miltei alituinen tuska. Varmaa on kaikille, jotka ovat oppineet ulkonäöstä tuomitsemaan ihmisen ijän pituutta, että kauppiaan sitä tietämättä kuolema juuri paraikaa tarkastaa ja lopettaa hänen elin-kirjansa Tulot ja Menot. Mutta kauppias Karlgren ei ensinkään tahdo kuulla semmoisesta kirjan-pitäjästä. Hänelläkö nyt olisi aikaa kuolla, kun kaikki asiat käyvät pyörien edistymiseen päin, kenenkään tietämättä, kenenkään kuulematta, niinkuin hyvin voidellut pyörät, mitkä eivät ääntä anna. Hän ei tahdo tietää kenestäkään toisesta puukhollarista kuin Anterosta, joka niin on voittanut ukon luottamuksen, jotta Antero on luopunut tuosta entisestä filosofiastaan ja heittänyt pois kotivarkauden. Syynä tähän on itsessä asiassa se, että Karlgren on testamentannut Anterolle — "jos kuolisi, mistä Jumala varjelkoon", — niinkuin sanat testamentissa kuuluvat — kaiken löysän ja irtaimen omaisuutensa. Tuo seikka vaikutti Anterossa, mitä ei mikään muu olisi vaikuttanut. Hän näki, että kauppias suurilla askeleilla lähestyi sitä ovea, jostei enää takaisin palata, ja nyt ansaitsi hän kauppiaan koko luottamuksen. Kauppias rupesi nyt vasta näkemään, että Anterolla oli pää. Sillä Antero johti häntä nyt kauppa-asioihin, joista Karlgren ei ennen osannut aavistaakaan. Totta on, että Anterolla usein oli paljon tekemistä, etenni alussa, ennenkuin hän sai kauppiaan ryhtymään uusiin asioihin, syynä siihen kun oli, ettei kauppias näitä asioita ymmärtänyt; mutta kun oli Antero ne selittänyt — väliin niin tarkkaan, että niitä olisi pieni poikakin ymmärtänyt, — ja kauppias oli huomannut, miten edulliset ne hänelle olivat — niin ihastui hän Anteroon, ja juuri eräänä tälläisenä ihastuksen hetkenä oli hän teettänyt testamenttinsä, josta hän jo sitä ennen — samate ihastuksien hetkinä — oli puhunut. Tuo testamentti oli oleva salainen, mutta eipä se niin aivan salassa pysynytkään, sillä Antero, joka piti huolenaan, että se laillisesti tehtiin, ei voinut olla siitä puhumatta. Huhu siitä levisi ja nähtiinpä silloin eräänä päivänä kummia kauppiaan konttorissa. Wappo, Rytilän emäntä, Karlgrenin sisar, sai tiedon siitä, ja tämä tieto sai aikaan veljen ja sisaren välillä kovan kiistan. Antero arvasi kohta, kun näki rouva Kornmanin ajavan pihalle, mistä päin tuuli, ja ennätti parhaaksi kuiskuttaa kauppiaan korvaan: "Kieltäkää, ettette ole mitään testamenttia tehnyt" — kun Wappo astui sisään. Miten siinä sitten kiisteltiin, tuli rouva vihdoin siihen päätökseen, että koko huhu oli vaan — ilkurien sepittämä. Mutta kauppias ihmetteli Anteroa siitä päivästä vielä enemmän; sillä miten tiesi Antero Wapon asiaa? — Antero näytti rouvalle Karlgrenin kauppahuoneen salaisen kirjan, jonka hän itse piti, ja josta sivumennen sopii sanoa, ettei kauppias itse paljon mitään siitä ymmärtänyt, vaikkei se juuri niin kaksinen ollut. Se salainen kirja. Antero näytti, niinkuin sanoimme, kirjan rouvalle ja ilmaisi hänelle, millä kannalla Karlgrenin kauppa-huoneen asiat olivat. Ja rouva, joka Anteron selityksistä huomasi, että veljensä oli monin verroin rikkaampi kuin kukaan oli osannut ajatellakaan, ihastui kun Antero lisäsi: "Tämä kaikki tulee teille hyväksi ja vieläpä enemmän, jos kauppias saa elää". — Sitten oli Antero vielä lausunut: "jos niin onnettomasti kävisi, että kauppamies kuolisi, niin toivon minä saavani nauttia uudelta isännältäni, Rytilän patronilta ja hänen vaimoltaan samaa luottamusta, kuin olen nauttinut nykyiseltä isännältäni". — "Se en tietty" — vastasi siihen rouva, mutta itsessään ajatteli hän: "Kunhan veli on kunnolla haudassa, niin kyllä sinä palkkasi saat". — Ja mitä palkkaa hän tarkoitti, sen kyllä ymmärsi Antero.

Samassa määrässä kuin kauppiaan luottamus Anteroon lisääntyi, oli hän ruvennut häntä kohtelemaan aivan toisin kuin ennen. Karlgrenin kävi, niinkuin typerien ainakin, että hän — vaikkei itse sitä huomannut — muuttui puukhollariksi tahi käskyläiseksi, ja Antero muuttui isännäksi. Tutunkin oli mahdotointa tuota huomata, sillä Antero antoi käskyjänsä viisaasti: "Eikö niin?" "Niinhän se on?" "Eikö se ole ostettava?" j.n.e. Ja samassa määrässä kuin kauppiaan luottamus häneen nousi, kuului vastaus: "Niin aivan!" "Niin se on!" "Ostetaan kaiketi!" — jopa, vaikkei kauppias ymmärtänyt laisinkaan, miksi se niin oli, tahi miksi se oli ostettava.

Tämä luottamus kauppiaassa Anteroon oli kasvanut, samassa määrässä kuin tauti työtänsä teki. Eipä ole mahdotonta, että, jos kauppias olisi ollut terve, Antero, joka silloin olisi entistä kurssia purjehtinut — kauppiaan rahaloovan kautta rikkauteen, olisi ennen pitkää joutunut salakarille ja käynyt haaksirikkoon lastineen päivineen. Mutta nyt ei niin. Antero oli ymmärtäväinen ja melkeinpä — kuten kauppias sanoi, kun oli eräästä Anteron toimimasta kauppa-asiasta raha-arkkuunsa saanut 1,000 puhdasta ruplaa — luotu kauppiaaksi.

Sanoimme, ettei kauppias Karlgrenin talossa ollut muutosta tapahtunut. Olipa suurikin; mutta se muutos ei näkynyt; päivien kuluessa oli se vähitellen tapahtunut.

Kauppias istui — miten jo mainitsimme — eräänä kolkkona syys-päivänä raha-arkkunsa edessä. Kansi oli auki. Kauppias luki pantavaksi arkkuun koko joukon niinkutsuttuja lombarti-seteleitä. Niihin oli hän ruvennut vaihtamaan rahansa. Sekin oli muutos ja sen muutoksen oli Antero saanut aikaan. "Sillä raha, joka ei kasva, on kuollut, mutta raha, joka kasvaa, se elää", oli Antero sanonut, ja sen oli kauppias ymmärtänyt. Nämä rahat oli kapteeni Kornman, joka yhä vielä oli merellä, lähettänyt ja samalla kirjoittanut: "Rahtipurjehdus käy hyvin; mutta kumminkin aion minä tulla tänä syksynä kotiin, sillä Konkordia ei kelpaa enää muuhun kuin — — —" Kirjeessä oli kolme viivaa, mutta mitä kapteeni niillä tarkoitti, ymmärsi kauppias varsin hyvin. Tästä viivain merkityksestä olivat kapteeni ja kauppias päättäneet jo ennen kuin edellinen merelle lähti; mutta päätöksen täyttämisen oli kapteeni lykännyt vastaiseksi, syystä että "rahtipurjehdus" kannatti hyvin. Se oli todellakin kannattanut, ja kauppias oli siitä iloissaan, samaten kuin kapteeni siitä ettei minkäänlaista pahaa mainetta kuulunut, ei, päin vastoin kaikkea hyvää Karlgren'in kauppahuoneesta.