Siinä istui kauppias ja mietti. Mitä nuo kolme viivaa kirjeessä merkitsi, se oli salaisuus kauppiaan ja kapteenin välillä. Siitä ei tiennyt Anterokaan mitään. Kauppias mietti siinä pitäisikö hänen selittämän tämä asia Anterolle. Oli siinä kapteenin kirjeessä vähän muutakin, ja se sai kauppiaan päättämään. "Tyhjennä molemmat rantamakasiinit, mutta niin, ettei sitä kukaan huomaa" — seisoi kirjeessä. Mutta miten voisi tämä tapahtua Anteron tietämättä, ja hän — eikö hän kysyisi siihen syytä? Kauppias ei epäillyt, ettei Antero täyttäisi käskyä, — mutta kuinka saataisiin tämä käsky salaisesti täytetyksi, ellei Antero tietäisi syytä? Tämä vaikutti kauppiaassa sen, että hän huusi Anteroa puodista.
On kolme vuotta — kesästä neljättä — kulunut, siitä kuin viimeksi näimme Heikin toverin. Hän on muuttunut. Pienestä, retuisesta kerjäläispojasta on kasvanut pulska, kaunis mies. Ja todellakin kaunis olisi hän, ellei hänen silmissänsä olisi jotakin, joka rumentaisi hänen kauniita kasvojaan. Mutta nämä silmät, ne liikkuvat sinne tänne; niissä asuu ajatus, jota ei taideta selittää, mutta joka vaikuttaa samalla tavalla katsojaan, kuin kirkas jääpalanen vaikuttaa pieneen lapseen, joka ei jään kylmyyttä tunne. Antero on jotenkin hyvästi puettu. Koko hänen muotonsa osoittaa, että hän pitää huolta ulkomuodostaan.
Hän on vielä nuori; mutta hän on elänyt kaiken aikansa, pienuudestansa saakka; hän on elänyt, jos elolla ymmärretään sitä, että ihmisen tulee itsestään huolta pitää. Hän ei kiitä vanhempia, eikä ketään toista kuin omaa itseänsä siitä, mitä hän nyt on. Ja ettei hän ajattelematta ole elänyt, sen me jo olemme nähneet. Hän on itseänsä kasvattanut, ja tästä, miten tämä kasvatus on edistynyt, huomaamme me, että hän pyrkii eteenpäin maailmassa. Semmoisesta alusta kuin Antero oli, semmoisesta olisi voinut kasvaa ihmiskunnan kunnia, mutta nyt — —
"Minulla on sinulle asia puhuttava, josta tahtoisin kuulla, mitä arvelet" — sanoi kauppamies, kun Antero eli astunut konttoriin. "Sinä tiedät, että Konkordia-laiva on tehnyt onnellisia retkiä ja moninkertaisesti maksanut hintansa. Nyt kirjoittaa Kornman, että laiva on niin mädännyt, ettei se enää mihinkään kelpaa. Hän ehdottelee, että se tuotaisiin kotiin. Mutta, jotta vielä viimeiselläkin antaisi voittoa, esittää hän että — — rantamakasiinit tyhjennettäisiin — — salaisesti — — sinä ymmärrät?"
Antero katseli pitkään kauppiasta. Hän ei ollut ymmärtävinään.
"Noh! nytpä olet tuhma! Laiva on lastattu juotavilla aineilla ja muilla kaikilla kaluilla — ne ovat saatavat rantamakasiineihin kenenkään tietämättä?"
"Ja mitenkä?" kysyi Antero äkkiä. Mutta hän lisäsi kohta; "luultavasti on setä keksinyt jonkun sukkelan keinon? Asia olisi hyvä, jos se onnistuisi".
"Kyllä se onnistuu, siitä pitää kyllä Kornman huolen, kun sinä vaan otat tyhjentääksesi makasiinit".
"Sen niinä teen!"
"Ja sitten uppouu Konkordia lastineen päivineen. Ja sinä tiedät, että sekä laiva että lasti on vakuutettu".