Seuraavana aamuna kello 7:ttä käydessä tuli Jokelan isäntä itse minua noutamaan — heitä ripittämään. Ruoti-Liisan suonenisku ei ollut pitkälle auttanut. Vanha Pietari oli puhumaton, mutta tajullansa. Äänetönnä otti hän vastaan Herran ruumiin ja veren; Jumala parhaiten tietää, missä mielessä. Pikku Pietari — hänen rikoksensa, hänen pahat tekonsa — niin, niistä tietää käräjäkunnan pöytäkirjat, niinkuin jo edellä mainitsin, mutta yhtä ne eivät tiedä, sitä, mitä Jumala ja minä. —
Seuraavana pyhänä teki Pikku Pietari seurakunnan kirkossa julkisen synnintunnustuksensa. Koko sen päivän iltapuolen olin minä hänen luonansa Jokelassa. Maanantai-aamuna lähti Jokelan vankivartia häntä viemään. Pikku Pietari itki. Kahleet kolisivat. Siperia!…
Kynttilänpäivänä sain kirkossa pyynnön käydä vanhan Pietarin luona. Hän makasi vuoteellaan mykkänä, mutta täydellä järjellä. Vasemmalla kädellään voi hän viittauksia tehdä. Vaikea oli minun häntä ymmärtää. Sain toki viimein selville, että hän halusi kuulla jotakin Uudesta testamentista. Jo aavistin, mitä hän tarkotti. Minä luin kertomuksen tuhlaajapojasta. Kahdesti sain kertoa värsyn: »Tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi jälleen: hän oli kadonnut ja on taas löytty.» Vanhus puristi kättäni. — —
Kun pääsiäispäivän aamukellot soivat, sain sanan, että Ala-Vesan vanha Pietari oli kuollut. Uusi halvauskohtaus oli katkaissut hänen elämänsä langan.
Hänen pojastaan, pikku Pietarista, en ole mitään tietoa saanut. Elääkö hän, onko hän kuollut — yhden tekevä se, jos hän vaan pysyy Hänessä, joka syntisen vanhurskaaksi tekee.