Marian kamarin pöydän alla oli kori kaikenmoisia roskapapereita, jotka majuri Marian lähdettyä oli sinne nostanut. Tämä kori oli kukkurapäällä, ja sieltä oli muutamia papereita pudonnut lattialle. Ommellessaan havaitsi Anna tuon, ja hän nousi pannakseen ne jälleen koriin. Hän oli jo tekoansa ajattelematta saanut sinne melkein kaikki, kun hän äkkiä seisahtui ja pieni paperi kädessä lähestyi pöytää. Hän oli nähnyt rivin, jonka hän tunsi Johanneksen kirjoittamaksi. Hän luki sen, ja hänen sydämensä tunsi oudon pelon. Paperilla ei ollut monta sanaa. Paperille oli kirjoitettu ainoastaan:
«Varo sydäntäsi, Maria!«
Anna seisoi kauvan miettien. Oliko tämä lause leikillinen, vai oliko se totta? Paperi oli ollut roskapaperien seassa. Eikö siis Marian silmissä Johanneksen kirjoituksella suurempaa arvoa ollut! Outo pelko nousi Annan sydämeen. — «Jos ei Maria rakastaisikaan Johannesta — — —«. Ensin oli tämä outo ajatus ihana Annalle, mutta hänen ylevään sydämeensä pisti samalla kipeästi — «silloin olisi Johannes onneton«.
Vielä Annan tuossa seisoessa paperi kädessä tuli joku kiivaasti ajaen pihalle. Anna ei kuullut tuota. Yhtä vähän kuin hän tiesi tämän paperitilkun historiaa, yhtä vähän osasi hän aavistaa, mikä tarkoitus tällä varoituksella oli.
Vielä ei Anna ollut kädestään laskenut paperia, kun ovi äkkiä aukeni ja majuria kysyttiin. Anna kätki paperin ja meni tullutta vastaan, sanoen majurin lähteneen Harmaalaan.
Mutta kun hän nyt sai kuulla, mitä varten majuria haettiin, olivat hänen voimansa jättää hänet. Tullut ei ollut kukaan muu kuin ensimäinen sanomantuoja Harmaalasta.
«Ettekö majuria tavannut tiellä?« kysyi Anna vavisten.
«En«.
«Onko maisteri Johannes Harmaalassa?« kysyi hän sitten hiljaisella äänellä.
«Eilen hän saarnasi, ehtoopäivällä tuli hän Harmaalaan yksin, sittemmin lähti hän sieltä, ennenkuin herrasväki oli palannut Louhensaarelta«.