Majuri —sta oli Anna väliin puhutellut, juhannuspäivän aattona viimeiseksi. Majuri oli silloin sanonut olevansa valmis lähtemään Harmaalaan; hän pyysi Annan muuttamaan taloonsa. — Anna lupasi uudestaan, mutta kun hän oli yksin, astui entinen kukoistus hänen silmiinsä; ne olivat usein kyynelistä punaiset.
Juhannuspäivän aatto-iltana kaunisti Anna Johanneksen entisen kamarin kukilla. — Tuota tehdessään ei Anna itkenyt. Hän oli päinvastoin tänä iltana iloisempi. Huomenna oli Johanneksen nimipäivä; hänen kamarinsa oli juhlapuvussa.
Juhannuspäivänä Anna, äitinsä kirkossa ollessa, itki ja Jumalaa rukoili
Johanneksen puolesta.
Mutta jumalanpalveluksen jälkeen tuli majuri —s hänen luoksensa. Anna peitti ensin käsillään kasvonsa, ikäänkuin luullen majurin arvanneen hänen salaisuutensa. Majuri ei osannut sitä aavistaakaan; mutta nähdessään kukat ja kamarin puhtauden, kiitti hän Annaa ja piti itseään onnellisena, kun sai semmoisen kotimiehen.
— «Huomenna lähden minä Harmaalaan«, puhui majuri. «Hyvä, jos teidän sopisi jo tänä iltana muuttaa minun luokseni«. —
«Minä tulen«, vastasi Anna.
Kuin kukka, istutettuna vieraaseen maahan, on nääntyä, kulki Anna juhannuspäivän illalla majurin huoneissa. Mitä tunsi Anna, mitä hän ajatteli nähdessään Marian asunnon, Marian, joka oli hänen onnensa ottanut, — sano sinä se, rakastava nainen. — Ja kun vihdoin majuri rupesi valmistaumaan matkalle — mitä mietti Anna, kun hän, silmissä kyyneleet, jotka kumminkaan eivät valuneet alas, silmäili pihassa puutarhaa, jossa Johannes keväällä oli nähnyt Marian istuvan?
Anna raukka! Hän ei puhunut mitään; hän kärsi vaan.
Ja aamulla, kun jo vaunut olivat valmiina rapun edessä ja majuri häneltä hyvästi sanoen kysyi: «Eikö sinulla ole mitään sanomista Johannekselle, jonka ehkä tapaan?« — mitä liikkui Annan sydämessä, kun hän vaaleana vastasi: «Sanokaa, että minä voin hyvin«. — Majuri oli mennyt. Anna oli asukkaana majurin huoneissa. Anna ompeli Marian kamarissa. Kohtalo oli suonut näitten kahden neidon, jotka niin eri tavalla, eri säädyissä olivat kasvatetut, kokea samaa. Muutama vuosi takaperin, jos olisi Anna tämän talon vartiaksi jätetty, olisi hän, jonka sydän silloin oli vapaa, kenties kadehtinut Mariaa, pitäen häntä onnellisena, joka tällaisessa talossa aina sai elää. Nyt ei hän ulkonaisista oloista pitänyt mitään. Hän olisi elänyt Metsämaassa Johanneksen kanssa tuhansia kertoja mieluummin, kuin tässä hovissa Johanneksetta. Hän ei nyt kadehtinut Marian onnea ulkonaisen olon suhteen; hän kärsi vaan siitä varmasta tiedosta, mitä hänellä oli — että Johannes rakasti Mariaa.
Anna oli ylevä neito. Hän rukoili Johannekselle onnea. Jos hän olisi tiennyt, mitä Harmaalassa eilen oli tapahtunut, olisi hän ollut onnettomampi. Hän olisi tehnyt kaikki sitoakseen näiden sydämet yhteen oman sydämensä haavoittamisellakin.