Vanha parooni hyppäsi kohoksi ilosta. «Hän elää, hän elää! Jumalalle kiitos, hän elää!«
Maria eli — mutta minkälaista elämää! —
XX.
Anna.
Sillä aikaa kuin nämä tapahtuivat Harmaalassa, eli Anna, Johanneksen serkku, hiljaista elämää Turussa. Anna itse oli ujon ruusun kaltainen, joka punastuneena kuuntelee kauneutensa kiitosta. Mutta Annan poskilta oli ruusun kukoistus kadonnut. Hiljaista elämää oli hän elänyt elämänsä aamusta. Elämän pahuudesta, sen myrskyistä, sen intohimosta ei Anna tietänyt mitään. Vähitellen, Annan tietämättä, oli Johanneksen kuva astunut hänen sydämeensä. Annan tietämättä oli rakkaus Johannekseen juurtunut, ja vasta silloin, kun Anna tunsi Johanneksen koskevan näihin juuriin, vasta silloin, kun Johannes tunnusti rakastavansa majurin tytärtä, vasta silloin heräsi Anna. Ruusun kaltaisena, joka reväistynä maasta valittamatta lakastuu ja nääntyy, lakastuivat ruusut Annan poskilta. Hänen silmänsä, jotka ennen loistivat niin kirkkaasti, uivat nyt usein kyynelissä, ja mielen rauhan, jonka nautinnossa Anna oli onnellinen ollut, olivat nyt mustat, kolkot ajatukset häirinneet.
Aamusta iltaan istui hän ommellen. Hän sai kiini ompelunsa saumat, mutta sydämessään aina isonemistaan isonevaa haavaa ei hän voinut umpeen saada.
Hänen kyyneleensä juoksivat näinä päivinä runsaasti — sitä runsaammasti, kuta vähemmän kateutta ja sukkamielisyyttä hänen sydämessään vallitsi. Ja kun hän äitinsä tähden väliin koetti nauraa, oli hänen naurunsa verrattava pensaasen, joka vuorella kukkii, vaikka tietää pian kuivettuneena kuolevansa.
Hänen salaisuuttaan ei kukaan tiennyt. Hänen äitinsä näki hänen muuttuvan; mutta sen syytä ei äiti tiennyt. Hän kysyi, ja Anna nauroi; mutta naurussa oli surua. Hän vaati vastausta, ja silloin itki Anna; hän siunasi, ja silloin kätkeysi Anna Johanneksen kamariin.
Maailma ei Annasta tiennyt, Anna ei maailmasta.
Tapaukset maailmassa näkyvät, tapaukset sydämessä eivät näy; ja kumminkin ovat nuo salaiset tapaukset usein sanomattoman suuret.