Tuo kirje oli ollut Johanneksen kamarin pöydällä. Paroonille oli se jo yöllä annettu. Kirjeen luettuaan repi parooni sen palasiksi. —
«Sinä lemmon tuoma olet syypää minun onnettomuuteeni!« oli silloin parooni huutanut.
«Kuka olisi uskonut, että Maria rakasti Johannesta?« ihmetteli ukko, ja
Klaus sitä kuullessaan meni yhä vaaleammaksi.
Puolessa oli jo päivä. Jo pelättiin Marian kuolevan. Hän makasi yhä liikkumatta, vaaleana. Hänen sydämensä tykytys tuntui, mutta aina hiljemmin. Klaus nousi usein tuoliltaan ja lähestyi häntä. Maria oli tuossa kuolemaisillaan, vaaleudessaan vielä kauniimpi kuin terveenä, nauravana. Hänen otsallansa lepäsi ylevyys; hänen huulensa olivat jääneet hymyyn, kun hän oli tainnuksiin mennyt. Kuolema tässä ei näyttänyt ensinkään kauhistavalle.
«Hän kuolee, Jumala, hän kuolee!« änkytti parooni, väännellen käsiään. «Sanokaa, Jumalan tähden, mitä sanon minä majurille, kun hän lastansa minulta vaatii?«
«Hän elää, hän liikkuu!« sanoi Klaus, joka ei silmäyksiään ollut
Mariasta eroittanut.
«Hän elää!« huusi vanha parooni ja lähestyi vuodetta. «Hän elää, niinkö sanoit? Ei ei, hän makaa miten on maannut!« —
Klaus ei vastannut. Hän oli nähnyt Marian huulten liikkuvan, ikäänkuin olisivat sanoneet jotakin.
Hän laski suunsa Marian korvalle, ja matkien Johanneksen ääntä kuiskutti hän: «Maria!«
Tämä ääni, tämä sana juoksi niinkuin sähkövirta läpi Marian jäseniä. Hänen sydämensä alkoi tykyttää kovemmasti, hänen poskiltaan katosi tuo peloittava kuoleman vaaleus; henki, joka lähdössään oli ollut, palasi jälleen, ja vähän ajan kuluttua avasi hän silmänsä.