Maria oli kovassa ilmassa pyörtynyt, kaatunut ja tuoliin otsansa lyönyt.
Sanaa sanomatta, varovasti otti Klaus rakastetun syliinsä ja kantoi hänet saliin. —
Tunsiko, tiesikö Klaus, että hän toisen omaa kantoi?
* * * * *
Juhannuspäivän yö oli Harmaalassa kamala. Aina aamupuoleen saakka piti ukkonen pilvissä valtaansa, ja kun se vihdoin lakkasi, kun aurinko seuraavana aamuna taasen kirkkaana loisti, se ei ketään Harmaalan herrasväestä herättänyt. Marian vuoteen vieressä löysi se kaikki kokoontuneena. Vanha parooni itki kuin lapsi. Parooni Klaus istui liikkumatta vaaleana tuolillaan. Naisväki hautoi kylmillä kääreillä Marian otsaa.
Maria makasi yhä vaan tainnuksissa.
Heti oli lähetetty Turusta lääkäriä noutamaan. Vanha parooni pelkäsi majurin nuhteita, joihin tällä ehkä olikin syitä. Hän kirosi itsekseen tyhmyyttänsä, kun hän Harmaalaan Marian kutsui. Hän, ukkoparka, piti naisia yhtä hellästi kuin miehiä kovasti ja miekkaa lujasti.
Salassa ei enää ollut keneltäkään, mikä tauti Mariaa vaivasi. Kamarissa, missä Maria makasi, oli uunin edessä paperipalasia. Ne olivat kuuluneet yhteen, ja eheänä oli paperi ollut kirje Johannekselta paroonille.
Kirje oli ollut tällainen:
«Herra parooni! Erityisten syitten tähden, joita en tässä voi kertoa, täytyy minun suullisia jäähyväisiä sanomatta lähteä. Minä kiitän teitä niistä päivistä, joita tykönänne olen viettänyt. Johannes«.