Anna tirkisteli vaan tuntematonta vierastaan.
«Se on totta«, alkoi herra taasen; «te ette tunne minua. Mutta, neiti, minun sydämeni tuntee teidän, vaikken minä teistä muuta tiedä kuin nimenne. Minä olen nähnyt teidän, ja minun sydämeni on syttynyt. Tiedättekö, neiti Anna, mitä todellinen rakkaus on? Jos sen tiedätte, niin tiedätte miten minä teitä rakastan. Anna, minä olen tunnustanut sydämeni salaisuuden; minä lasken teidän jalkainne eteen tämän sydämen. Astukaa sen päälle, musertakaa se, tahi antakaa sille elämän henki ja ilo! Tuo on, Armas Anna, teidän vallassanne. Minä odotan tuomiotani«.
Kuulla muiden puhuvan rakkaudesta, jonka ymmärtää turhaksi, kun itse omassa sydämessään tuntee samallaisen rakkauden — antaa kummallisen lohdutuksen. Anna ei ollut valhetta elämässään vielä havainnut. Hän ei tiennyt, että petosta maailmassa löytyi. Hän kuuli herran kauniit, innokkaasti puhutut sanat, ja hän uskoi niitä todeksi. Anna ei tuntenut herraa. Hän oli ainoastaan joskus nähnyt hänen kadulla.
Sanottuaan viime sanansa odotti herra taasen vastausta. Anna painoi rintaansa vastaan vapisevat kätensä; mutta hän ei nytkään puhunut mitään.
«Kylmä sydän!« jatkoi herra innokkaasti ja suruisella äänellä. «Mitä parasta ihmisellä on, sydämeni rauhan, olen minä sinulle uhrannut, ja sinä et vastaa?«
«Herra, jättäkää minut!« pyysi Anna hiljaisella, äänellä.
«Jättää sinut! Sinut, josta elämäni onni riippuu! Ei, en ikinä! Minun olet sinä, kaunis enkeli! Minun olet sinä, puhdas sydän!« Ja levittäen sylinsä tahtoi herra siihen sulkea Annan.
«Herra!« huusi Anna työntäen hänen luotaan suuremmalla voimalla kuin olisi luullut Annassa löytyvän.
Silmänräpäyksen seisoi herra liikkumatta.
«Vastusta sinä! Minun sydämeni lempi on suurempi, on palavampi kuin sinun kylmyytesi. Anna, Anna!« Hän koitti taasen syleillä neitoa, mutta vielä kovemmasti työnsi tämä häntä tyköään.