«Hullu lapsi!« lausui herra. «Sinä olet itse jättänyt ovesi auki; tänne ei nyt tule ketään. Sinä näet, että olet minun vallassani«. Herra seisoi selin oveenpäin, jottei hänen uhrinsa karkaisi.
«Minä vallassanne! Herra, armahtakaa vaivaista, jonka sydän on musertunut! Minä en koskaan saata rakastaa teitä. Menkää, menkää Jumalan tähden!«
Annan ääni oli rukoilevaisen, mutta niinkuin rukoilevaisen, sydämellinen ja hellä. Hän ehkä nyt ymmärsi herran aikomuksia, tahi sanoi hänen aavistuksensa, ettei herralla ollut hyvää mielessä.
Herra ei enää vallastansa puhunut. Hänen sanansa olivat taasen hunajan makuiset; mutta nyt soi niiden suloisuus inhokkaasti Annan korvissa.
Vaan vielä kerran koetti Anna pyynnöllä ja nöyrällä rukouksella saada vierasta jättämään hänet. Anna parka ei tuntenut tätä herraa.
«Sinä uppiniskainen nainen, pilkkaatko sinä minua!« Ja nyt oli Anna, jonka voimat olivat loppuneet, herran sylissä.
«Viattomuuden apu, orpoin auttaja, joko jätät lapsesi!« huokasi Anna.
Anna ei viattomain apua turhaan huutanut; orpoin auttaja lähestyi jo.
«Sinä olet minun, minun olet sinä!« sanoi herra ja tahtoi suudella vaaleaa naista.
Vaan kynnyksellä seisoi jo auttaja, vaikka häntä ei herra eikä Anna nähnyt.