«Jumala! Johannes! Auta minua!«
Silloin liikkui auttaja; hän lähestyi hiljaa. Hän tuli herran taakse; hän otti häntä kauluksesta kiini, ja yhdellä heittämällä heitti hän hänen suoraksi lattialle.
«Kunnoton heittiö!« sanoi hän.
Ukkosen lyönnistä ei olisi herra niin hämmästynyt kuin nyt tästä. Hän luuli näkymättömän käden tarttuneen häneen. Hän nousi häveten hiljoilleen, ja kun hän loi silmänsä odottamattomaan vastustajaansa, seisoi parooni Klaus hänen edessänsä.
»Klaus!« huusi hän. «Sinä täällä!«
«Sinä täällä, kreivi!« huusi Klaus, joka nyt vasta tunsi herran. «Sinä neiti Marian kamarissa!«
«Ha, ha! Nauraa saa! Enpä todellakaan ole kummemmassa ollut!« ilveili kreivi.
«Mene katsomaan kummempaa! — Luutnantti Leist oli luultavasti illalla luonasi. Mene katsomaan kummempaa! Hän vedettiin vastikään ylös Aurajoesta. Hän on hukkunut«.
Nyt vaaleni kreivi. Hän ei puhunut mitään. Kiireesti samosi hän ulos taaksensa katsomatta. Kun hän kadulle tuli, näki hän paljon ihmisiä joen toisella puolen. Hän mieli päästä niiden sivu. Hän pääsikin; mutta kun hän oli taaksensa jättänyt enimmät, näki hän vähäiset rattaat edessänsä; niitä veti kaksi yövartiaa. Niillä makasi sinisenä luutnantti Leist.
Miten hän oli hukkunut ei tiennyt kukaan.