«Turhaan ei hän elävin silmin ollut nähnyt kuolleitten elävän«, sanottiin.
XXII.
Maria.
Ei ole lepoa lehossa,
Eikä onni oksapuiden
Asu mustan varjon alla.
Vaiva vaivuttaa levolle,
Vaiva vaivaapi uneni,
Vaiva herättää valolle,
Uuden päivän paistehelle.
Vanha runo.
Me leikimme usein tunteillamme. Me sytytämme uusia, kun vanhat haihtuvat, tahi toisin sanoen: me annamme uusien syntyä miettimättä mitä laatua ne ovat. Surulliset saavat meidät surullisiksi, iloiset iloisiksi. Tunteet ovat meille se Pyörtäjä-koski, joka vie meidät mukanansa. Ja miksikä? Surullisten syntyessä emme voi estää niitä, iloisten syntyessä taasen emme sitä tahdo. Tunteet ovat meidän herramme. Me sodimme turhaan niitä vastaan. Me saatamme ainoastaan vähäksi ajaksi hillitä niiden valtaa; — se on kaikki.
Suurin maailmassa se, joka vähin on tunteittensa orja.
Tunteet, kun ei järki enää laisinkaan voi hillitä niitä, ovat hirmuvaltiaista hirmuisimmat. —
Me palaamme hetkeksi Harmaalaan. Siellä tapaamme Marian; hänessä näemme tunteiden vallan.
On ilta. Vanha parooni ja majuri kulkevat edes takaisin lattialla. Molempain kasvoissa asuu syvä suru. He eivät puhu, he ovat ääneti; mutta väliin pudistavat he päätänsä ja silmäilevät Klausta, joka pöydän ääressä istuu ja kirjoittaa.