«Nyt on elokuun toinen päivä«, sanoi vihdoin vanha parooni.
Majuri ei vastannut mitään. Hän katsoi kelloaan.
Kului pitkä aika, jona syvä hiljaisuus vallitsi salissa. Vihdoin ikäänkuin unesta heränneenä majuri lähestyi Klausta, ja laskien kätensä tämän päälaelle sanoi hän: «Minun käy sääliksi Annaa. Minun tähteni pitää hänen kärsimän tuollaisia hävyttömyyksiä. — Sinä sanoit tavanneesi kreivin?«
«Tapasin; mutta Anna on nyt tallessa. Hänen äitinsä asuu hänen luonaan teidän talossanne«.
«Te kuulustelitte Johannesta?«
«Minä tein kaikki, mitä voin, löytääkseni hänen; mutta kaikki oli turhaa. Anna sanoo varmaan nähneensä hänen, ja luutnantti Leist on samana iltana, jona hän sai onnettoman loppunsa, nähnyt hänen, niinkuin kaikki, jotka kreivin pidoissa olivat, todistavat«.
«Kummallista!« jupisi majuri.
Samalla aukeni ovi, ja nuori mies astui saliin. — «Miten on Marian laita?« kysyivät parooni, majuri ja Klaus yhtaikaa.
«Hän nukkuu nyt, mutta kuume ei ole vielä alentunut. Minä saatan kumminkin vakuuttaa, ettei hän kuole, mutta…«
«Mitä«, huusi parooni, joka näki nuoren lääkärin katseesta, ettei parasta ollut toivomista.