«Kiitos, kiitos, rakas Klaus!« vastasi majuri. «Sinä olet minulle antanut enemmän kuin henkeni, jos sinä tuot Johanneksen tänne. Minä olen jo sinulle velassa kuolinpäivääni saakka siitä, että niin nopeasti sait lääkärin Marialle, kun kuume uudestaan tarttui häneen!« Ja majuri riensi kamariin Mariansa luo.
Klaus oli kahden isänsä kanssa. Vanha parooni ei sanonut mitään. Hän istui nyt kädet ristissä hiljaa rukoillen.
«Minä lähden; lopettakaa kirjoitukseni! Ellei Johannesta pian löydetä, menettää Maria järkensä«, sanoi Klaus, ja hän meni, huolimatta siitä, mitä hänen sanansa vaikuttivat hänen isäänsä.
«Herra Jumala; tähän olen minä syypää!« voivotti parooni.
Marian vuoteen vieressä istui majuri ja lääkäri. Naiset, paroonin tyttäret, jotka koko viime yön ja päivän olivat valvoneet, olivat antauneet levolle, kun näkivät Marian nukkuvan, Marian, joka yhtä jaksoa enemmän kuin vuorokauden oli houraillut.
Nyt nukkui Maria. —
Kaikista omantunnon soimauksista, kaikista vaivoista ovat ne surkeimmat, joiden alaisiksi itse kevytmielisyydessämme olemme antauneet. Vaivalla ja omantunnon soimauksella on se nuoli pistävin, jonka tutkaimessa seisoo: Omat työsi teroittivat minun. Se nuoli ei tylsy. Jos se tylsymään rupee, teroittavat sitä omat tunteemme, ja teräväksi tultuaan sama nuoli tunkeutuu juuri meidän tunteittemme pohjaan. Se asia, joka saa meidät suremaan ja jonka syyt meidän täytyy tunnustaa löytyvän itsessämme, ei riisu meidän nähden yltään mustaa surupukuansa, ennenkuin olemme parantaneet, mitä olemme väärin tehneet, ja jos emme tätä voi, seuraa ajatus musta ja kalvava meitä aina kuolemaamme saakka. —
Saarnan sanat herättivät Marian. Hän lupasi parantaa, mitä pahaa hän kevytmielisyydellään oli saanut matkaan. Kun hän ei sitä voinut, laukesi se jousi, jonka nuolen tutkaimessa tuo vasta mainittu lause oli kirjoitettuna. Rauhattomuuden tunne heräsi. Kun hän oli yksinänsä tuona hirmuisena yönä, sai myrsky ja rajuilma tämän rauhattomuuden pelkoon liittyneenä nousemaan epäilyksen rajojen yli. Marian puhdas, pohjasta rehellinen sydän näki ensi kerran elämässään, että hän oli tehnyt väärin, että hän oli tehnyt pahoin. Katumuksen tunne oli siis nyt ensi kerran tunkeunut hänen poveensa. Mutta sen valta oli sitä hirmuisempi, kuta oudompi se oli. Marian tulinen mielikuvitus pääsi paisumaan partaittensa yli; eikä hänen heikko ruumiinsa voinut sietää tämän voimallista karkausta hänen sydäntänsä vastaan. Vielä ylläpiti häntä heikko tunne, joka loisti hänen silmistänsä ikäänkuin mustaan yöhön ja sanoi hänen vielä olevan elävien joukossa. Mutta kun tuo julma leimaus ympäröitsi hänen, kun ukkosen jylinä täytti hänen korvansa, silloin hänen voimansa lamaantuivat. Hänen heikko ruumiinsa ei kannattanut enää tätä sielun kuormaa. Hänen täytyi vaipua, uupua murheesensa, vaikka tämä murhe, niinkuin usein tapahtuu, ruumiinvoimain loppuessa menetti muotonsa ja muuttui hourailussa päinvastaiseksi kuin se todellisuudessa oli.
Tässä unessaan, jonka kestäessä elämä lähestyi kuoleman rajaa, lepäsi Maria kauvan. Kun hän avasi silmänsä ensi kerran, eivät ne osoittaneet muuta kuin sen paksun sumun, jonka hänen sielunsa uni oli vetänyt hänen sydämensä yli. Mutta vähitellen sai ruumis voimansa takasin, ja varsinaisuuteen, vaikka vastahakoisesti, täytyi sielun ihanasta unestaan herätä.
Kolmeen pitkään vuorokauteen ei ollut Maria sanaakaan sanonut. Ja vihdoin, kun hänen kielensä lumouksestaan vapautui, oli hänen ensi sanansa sama kuin se, joka kolmea päivää ennen oli ollut viimeinen.