«Johannes! Johannes!« huusi hän.
Ken nyt olisi hänen tuntenut samaksi Mariaksi, joka niin nykyisin vielä oli ollut ilon kuva!
Kun hän heräsi, istui hänen isänsä ja parooni hänen vieressään, ja lääkäri piti hänen kättänsä kädessään. Maria silmäili ympärillensä, ja joka tarkoin olisi katsellut nyt hänen silmiinsä, olisi nähnyt, miten niissä yhä enemmän, sen mukaan kuin hänen ajatuksensa, järkensä ja muistonsa palasi, surun ja kauhistuksen ilme kävi huomattavammaksi. Ja vihdoin, kun tuo paksu unenhuntu oli kadonnut, välkkyivät niissä — ei enää surun, vaan epäilyksen leimaukset.
Näin lepäsi hän muutaman minuutin.
«Isäni«, sanoi hän hiljaisella äänellä vihdoin, ja kädellään viittasi hän paroonille ja lääkärille. He ymmärsivät, mitä hän tarkoitti, ja he jättivät hänen isänsä kanssa kahden.
Isälliseen helmaan laski Maria surunsa. Hän tunnusti vapisevalla äänellä, miten hän oli leikkinyt oman sydämensä kanssa, miten hän ajattelemattomasti oli uhrannut Johanneksen kevytmielisyydellensä, ja vasta silloin, kun oli sydämensä syvyydet saanut purkaa, sai hän vähän rauhaa. Majuri lupasi kaikki parantaa, lupasi tuoda Johanneksen Marian luo, ja kyyneltensä valuessa syleili silloin Maria isäänsä.
Toivon koi oli valjennut Marian rinnassa.
Maria oli nyt rauhallisempi. Hän odotti Johannesta. Ja Johannekselle olisi Maria nyt osoittanut vielä suurempaa rakkautta kuin ennen kevytmielisyyttä. Maria parani nyt päivä päivältä, vaikka hänen vähäiset voimansa ja taudin tuottama viehkeys eivät sallineet hänen päästä entiselleen. — Hänen elämänsä oli nyt toivo. Mutta Johannesta ei kuulunut. Klausta, joka Johannesta oli lähtenyt hakemaan, ei myöskään kuulunut. Mutta niinkauvan kuin ei Klausta kuulunut palaavaksi, oli Marian toivo voimissaan.
Silloin eräänä päivänä, kun hän akkunan edessä istui, nyt jokseenkin parantuneena, näki hän Klaus herran tulevan — tulevan yksinään. Hän nousi, ja rientäen Klausta vastaan ennätti hän kuulla sanat: «Turhaa on hakea, Johannesta ei löydy tässä maailmassa«.
Nämä sanat, jotka Klaus väsyneenä ja ajattelematta luuli sanoneensa ainoastaan majurille ja paroonille, vaikuttivat väkevästi Mariassa. Hänen toivonsa sammui ja samalla se luonnoton, jäseniä jännittävä rauha, joka hänessä oli asunut. Hän huusi kimeästi ja — tunnotonna kannettiin Maria samaan vuoteesen, mistä hän muutamia päiviä ennen oli noussut. Silloin Klaus, jonka mielialan se arvannee, joka muistaa, mitkä tunteet hänessä Mariaa kohtaan elivät, väsymyksestä huolimatta riensi noutamaan samaa lääkäriä, joka paria päivää ennemmin oli, Mariasta parasta toivoen, Harmaalasta lähtenyt. Tällä retkellä juuri Klaus, tullen aamupuoleen yötä Turkuun, niin äkkiä ilmestyi majurin talossa ja pelasti Annan.