Lääkärin tullessa makasi Maria kovassa kuumeessa. Hänen hourailunsa oli hirmuinen. Houreissaan piti hän lääkäriä Johanneksena, ja rauhallisesti makasi hän, kun lääkäri hänen vuoteensa vieressä istui. Pari kertaa oli hän houreistaan herännyt; mutta nähdessään silloin lääkärin, joka piti hänen kättänsä kädessään, oli hän samoin kuin ensimmäisenä iltana huutanut kimeästi ja jälleen vaipunut houreisiin. Lääkäri havaitsi ilolla näinä päivinä, ettei tämä Marian kuume ollut niin riippuva hänen ruumiistaan kuin päin vastoin enemmän hänen tunteistaan, hänen sielustansa, ja että tauti pian menisi ohi, jos Maria vaan saisi nähdä sen, joka aina hänen mielessänsä asui. Mutta kun päivät kuluivat päästämättä uhriansa hourauksista, alkoi lääkäri pelätä pahinta. Ja eräänä iltana, kun hän Marian luuli nukkuvan, meni hän, niinkuin jo näimme, saliin ja puhui näistä aavistuksistaan Klaus herralle.
Klaus parka! Hän oli jo tehnyt, mitä harvat nuoret miehet hänenä olisivat tehneet. Hän oli antanut alttiiksi oman, syvään hänen sydämeensä juurtuneen rakkautensa. Hän oli unhottanut, että samalla kuin hän Marian onnen tähden oli valmis panemaan henkensä, hän avasi taivaan oven maan päällä juuri sille, jota hän, hänelle tietämättömistä syistä, ennen tuskin sieti nähdä. Hän ei muistanut muuta kuin Mariaa, ja jos hän väliin kirosi Johannesta, joka oli astunut hänen ja hänen onnensa väliin, palasivat hänen ajatuksensa kohta Mariaan takasin. Kun hän muutamien päivien perästä, turhaan haettuansa Johannesta, tuli takasin Harmaalaan ja näki Marian samallaisena kuin lähtiessään, särki se hänen sydäntänsä. Ja nyt, kun lääkäri sanoi hänelle, mitä hän aavisti, ei hänellä ollut muuta mielessä kuin Marian onni. Hän oli alkanut kirjeen ystävilleen Porissa, saadaksensa heiltä kuulla oliko Johannesta siellä näkynyt. Hän jätti kirjeen kesken, ja levähtämättä istui hän hevosensa selkään lähtien vielä hakemaan kadonnutta.
Klaus rakasti, mutta rakasti oudolla rakkaudella. Hänelle oli oma onnensa mitätön, kunhan vaan Maria olisi ollut onnellinen.
Klaus oli mennyt. — Majurilta ja vanhalta paroonilta kului ilta ja yö unetta. He kulkivat väliin salissa, väliin astuivat he kamariin, jossa lääkäri istui Marian vuoteen vieressä. Ettei heidän mielensä ollut iloinen, on ymmärrettävä. Paroonia kalvoi yöt päivät se ajatus, että hän oli syyllinen Marian onnettomuuteen, ja majuri tunsi syvästi, että jos katkeisi se side, joka piti hänen elämässä vielä, jos Maria maan poveen menisi, olisi hänen ilonsa tähti ijäksi sammunut.
Aamuauringon ensi säteet näkivät ukot Marian vieressä; aamuaurinko valaisi nukkuvan, ei enään nyt punanruskoisia, vaan kuoleman vaaleita kasvoja. Kuume oli nyt loppunut ja Maria tullut tajuihinsa. Se muutos, jota lääkäri oli ennustanut, se oli tapahtunut, ennenkuin hän aavisti sitä, muutos, joka sai Marian varsinaisuuteen takasin. Kun lääkäri näki Marian avaavan silmänsä, vaaleni hän; hänellä oli tuskin voimaa silmäillä niihin; hän pelkäsi saavansa nähdä tylsän, sammuneen silmäyksen, hän pelkäsi näkevänsä pahan aavistuksensa toteutuneeksi; mutta kun hän vihdoin voitti pelkonsa ja katseli Mariaa silmiin, levisi ilon hohde hänen kasvoilleen, ja liikutetulla äänellä sanoi hän:
«Pelastettu!«
Maria oli kovaa sotaa käynyt.
«Onko se totta, mitä minä unessani näin?« kysyi hän. «Onko Johannes mennyt ja jättänyt minun tänne suremaan, itkemään elämäni kevytmielisyyttä?«
«Olisiko se totta?« kysyi lääkäri hiljaa.
«Se on totta, se on totta… Nuku rauhallisesti, rakas, armas, ylevä Johannes!… Minä en saa sinulta anteeksi pyytää, vaan sinä näet nyt, miten minä suren. Sinä tiedät nyt, miten minä olen rakastanut ja kuolemaani saakka rakastan«.