Marian silmistä katosi tummuus; silmät loistivat taivaan kirkkaasti.
«Kiitos Jumalan!« huokasi majuri laskeutuen polvilleen Marian vuoteen viereen.
«Kiitos Jumalan!« huokasi parooni.
Kirkkaus Marian silmissä peloitti lääkäriä; vaan hänen pelkonsa oli turha. Se kirkkaus puhkesi — puhkesi kuumiin kyyneleisin.
Ja kyyneleet ovat luodut surun lievittäjiksi. Maria itki kauvan; mutta hänen surunsa suli. Nämä kyyneleet olivat painaneet hänen sydäntänsä, ja kun vihdoin lähde avautui, kun vesihelmet hänen poskiansa myöten vieryivät alas — silloin oli hän pelastettu. — Ja kun majuri hellästi pudisti hänen kättänsä, kuiskasi hän hänen korvaansa: «Sinä olet saanut takasin lapsesi, puhdistettuna, uudistettuna. Kovaa sotaa täytyi sydämen käydä, ennenkuin oppi tuntemaan, ettei tunteita rankaisematta loukata«.
* * * * *
Katsoi aamun, katsoi illan,
Ei tiennyt mihin katosi.
Kalevala.
On päivä kulunut. Maria oli terve, terve ruumiiltaan, mutta hänen sydämensä haava oli auki; sitä ei voinut lääkäri parantaa.
Klaus oli palannut. Hän pelkäsi tullessaan; mutta hänen ilonsa oli suuri, kun hän, ennenkuin ennättikään kysyä Mariaa, tapasi tämän jo kartanon pihalla. — Klaus ja Maria olivat nyt pian erkanemattomat. Mitä Klaus toivoi, ei tarvinne meidän sanoa. Klaus oli iloinen näinä päivinä. Että Maria mielellään kuuli hänen puhuvan, mielellään kulki hänen kanssaan puutarhassa, ystävällisesti otti vastaan ne kukat, joita hän hänelle tarjosi, siinä löysi Klaus runsaan palkinnon. Kipeästi pisti kumminkin aina hänen sydämeensä, kun hän kuuli Marian puhuvan Johanneksesta; suruiseksi meni hänen mielensä, kun hän välistä, kysyttyään Marialta jotakin, ei saanut vastausta, tahi kun Maria väliin ikäänkuin unesta heräsi ja lausui: «Ah! Mitä sanoitte, parooni? Minä olin vaipunut ajatuksiini; minä muistin Johannesta?« —