Mutta Klaus toivoi kumminkin. Hän luuli, ettei Johannes enää ollut elävien seassa. Hän ajatteli Marian sydämestä aikaa voittaen kyllä astuvan syrjälle sen kuvan, joka nyt oli hänen elämänsä, antaen sitten sijaa toiselle. Arvoituksena oli kumminkin hänelle, mitä Johanneksen ja Marian välillä oli tapahtunut. Että Johannes Mariaa rakasti, sen luuli Klaus tietävänsä; että Maria Johannesta rakasti, sen tiesi hän. Miksi Johannes siis oli kadonnut, miksi ei hän omakseen pyytänyt sitä keijukaista, joka Klaus paroonin mielestä oli ihanin ja ylevin maailmassa, se nousi hänen järkeänsä korkeammalle. Hän oli kysynyt tämän syytä majurilta, mutta majuri ei vastannut mitään, eikä hän Marialta itseltä uskaltanut sitä kysyä. Hän pelkäsi herättää muistoja, joita hänen mielestään oli pikemmin koetettava saada Maria unohtamaan.
Maria oli nyt terve, ja majuri halusi mitä pikimmin lähteä Turkuun takasin. Vanha parooni ei sanonut mitään tuota vastaan. Hän ymmärsi hyvin, että jos kohtakin Maria täällä paremmin menestyisi kuin Turussa, ei hänen muistonsa täällä sammuisi. Vanha parooni luuli vasta silloin saavansa takasin entisen rauhallisuutensa, kun näkisi Marian lähtevän Harmaalasta. Klaus paroonin mieleen ei Marian lähtö ollut; hän oli Marian vieressä ollut niin onnellinen.
Mutta parooni Klaus ei puhunut mitään.
Lähtöpäivä oli määrätty. Majuri ja parooni istuivat puutarhassa.
Viimeinen ilta oli käsissä.
«Me olemme jo vanhoja miehiä«, sanoi majuri. «Meillä pitäisi olla kokemuksia elämästä muillekin antaa, ja kuitenkin, kun totta puhumme, täytyy meidän tunnustaa, ettemme ainakaan naisia tunne. Kuka perhana olisi osannut aavistaa muuta kuin hyvää siitä, että minä Mariani tänne lähetin, kun sinun silmäsi havaitsi, mitä minun eivät nähneet, että Johannes rakasti Mariaa. Ha, ha! Lempo vieköön! Meitä petettiin aikalailla. Ei, veljeni! Viisaampi minä nyt jo olen. Rakastavia ei eroita heidän välinsä pituus«.
«Myönnä nyt kumminkin, ettei minun olisi pitänyt ottaman Johannesta talooni, kun tiesin tuon asian!«
«Hm!« mumisi majuri. «Ethän sinä voinut ajaa häntä pois, kun hän taloosi tuli«.
«Se olisi ollut velvollisuuteni, ja jos olisin sitä seurannut, ei täällä olisi nähty semmoisia kuin nyt«.
Näin juttelivat vanhukset. Mutta kamarissaan istui Maria akkunan ääressä silmäillen ulos järvelle, jonka pintaa pitkin aurinko säteitänsä levitti. Maria oli yksin. Hänen silmäripsissään välkkyi nyt kirkas kyynele. Hän sanoi jäähyväisensä sille seudulle, jossa hän niin vähässä ajassa oli saanut kokea ja kärsiä niin paljon. Aina aamuin, kun hän heräsi, aina illoin, ennenkuin hän levolle laskeusi, oli hän näin istunut, ja hänen kyyneltensä lähteellä oli näinä rauhallisina hetkinä aina ollut tarjota kirkas helmi katkeran muiston lievittäjäksi. Mutta aina sitä ennen riensivät hänen ajatuksensa niihin päiviin, jolloin hän oli sotaan vaatinut ne tunteet, mitkä hänen voittivat, päiviin, jolloin hän onneansa ymmärtämättä oli ollut onnellinen.
Töllin lasta muisti Maria näinä hetkinä.