Muistikirjaansa ei ollut Maria katsonut, ei siihen mitään kirjoittanut juhannus-aaton illasta saakka. Nyt ajatuksissaan istuttuansa otti hän esiin tuon kirjan. Hän luki, mitä hän siihen muutamia viikkoja takaperin oli kirjoittanut, ja kun hän silloiset ajatuksensa luettua laski kirjansa pöydälle, huokasi hän syvään: «Kuinka tyhmä minä olin!«
Hän tarttui nyt kynään, ja hän kirjoitti muistikirjaansa:
«Minun elämäni salaisuudet, minun kevytmielisyyteni perusteet ovat tallentuneena sinussa, vähäinen kirja! Se aikakausi, jona sinä olit minun iloni, jolloin sinuun kirjoittaminen oli minun riemuni, on nyt loppunut. Sydämeni on nyt minun muistikirjani. Mitä sinne näinä päivinä on kirjoitettu, se on kuumilla kirjaimilla siihen painettu. Sydämessäni ovat luettavina ne tapaukset ja ajatukset, jotka nyt seuraavat. Sydämeni on muistikirjani toinen osa. — Ja tämä osa alkaa näin: «Harmaala, Harmaala! Minun onneni hauta olet sinä. Aamuin, päivin, illoin, öin kaikuu täällä yksi nimi, näkyy täällä yksi kuva, on täällä yksi ajatus: Johannes! Mutta — hän katosi«.
«Löydänkö iloa enää maailmassa? Näin olen minä sydämeltäni kysynyt, ja sydämeni on vastannut: Et. Vaan kun kysyn: Löydänkö rauhaa? vastaa sama sydän: Löydät. — Minä tiedän, että minä sen löydän — muistoissani. Minulle on nyt maailma erämaa. Se on autio, se on auringoton; sillä kaikki, mitä minulla maailmassa oli, on Johanneksen kanssa mennyt puhkeemattomain pilvien taakse«. —
«Silmäni, miksi ette itke verikyyneliä? Sydän, onko painavaa kuormaasi kukaan nostanut pois? Ei — etkä kumminkaan uuvu painon alle! — Et, sillä Johannes ei kärsi enää. Maallinen rakkaus oli hänen suurelle, ylevälle sydämelleen liian halpa. Hänen henkensä siivet veivät hänen ylös«.
«Hän kuoli; hän kuoli minun tähteni! — Mutta, Johannes! Sinä et kironnut minua. Jos sinä sen olisit tehnyt, olisi kirouksen ankara paino minun sydämelläni, enkä minä voisi sitä kantaa. Ei, ei! Johannes siunaa onnetonta Mariaansa!«
Maria laski kiini kirjan; hän katseli kauvan ulos järvelle. Äkkiä nousi hän ylös ja lähti kamaristansa.
Pihalla näki hän Klaus paroonin.
«Minä pyydän, älkää kieltäkö!« rukoili Maria.
«Pyydätte! Neiti Maria, luuletteko saattavani mitään teiltä kieltää?«