«Tulkaa soutamaan minua Kuusiston saarelle!«
Ja kun he saarelle tulivat, oli jo aurinko laskenut. Maria ei sitä huomannut. Hän meni sinne, missä hän Johanneksen vieressä oli istunut.
Siinä itki hän.
Kun Klaus puheli hänelle, sanoi hän: «Älkää häiritkö minun ajatuksiani!«
Kauvan istui hän tuossa. Viimein nousi hän, ja ensi kerran puhui hän nyt sanoja, joista Klaus sai aavistaa, mitä Johanneksen ja Marian välillä oli tapahtunut.
«Olkaa todistajana siihen lupaukseen, jonka tässä olen tehnyt«, sanoi hän. «Jos minä lupaukseni rikon, pitäkää minua arvottomana, ja Jumala rangaiskoon minua, niinkuin minä sen ansaitsen. Tässä olen minä puolestani hyljännyt onneni. Tämä paikka on nähnyt minun viimeisen kevytmielisyyteni; tämä paikka nähköön minun parannukseni. Minä uhraan elämäni Johannekselle; hänen kuvansa olkoon aina asuva sydämessäni ja hänen muistonsa minun rinnassani. — Minä olen ylkäni uskollinen morsian, kunnes hauta ja kuolema meidät yhdistää«.
Klaus ei vastannut mitään. Hän oli vaalea kuin se voima, jonka Maria viimeksi mainitsi.
Kun he tulivat takasin Harmaalaan, seisoivat vanhukset rannalla. — «Hurja tyttö!« sanoi majuri. «Onko nyt, keskiyönä, aika kulkea järvellä —?«
«Oletteko käyneet toivottamassa onnea apulaiselle? Kolmasti sai hän rukkaset, mutta ahkera voittaa« — sanoi vanha parooni, viimeisiä sanoja lausuessaan silmäillen Klausta.
Maria huokasi. Hän meni ylös kamariinsa.