Vielä vähän aikaa kävelivät vanhukset käytäviä ihanassa illassa. He näkyivät jatkavan ennen aljettua puhetta.
«Paha vieköön!« sanoi parooni ja löi keppiänsä kovasti maahan. «Sinä olet itsepäinen kuin kirkkoherramme. Onko tuollainen rakkaus ihmisellistä; mitä lemmon onnea siinä löytyisi?«
«Sinä tuomitset oman sydämesi mukaan; se ei voi käsittää niitä tunteita, jotka ovat nuorissa innokkaissa ihmisissä voimalliset. Vesi tulvaa keväällä; mikä sulku voi sitä vastustaa, kun se kiivastuu? Päästä kaksi vastasähköistä pilveä yhteen ja estä leimaus! Jos voit niin tehdä, niin saatat sanoa rakkautta voimaksi, jota järki voi hillitä«.
«Hiisi vieköön! Sinähän olet oikein runollinen; sitä en minä ennen tiennyt!« huusi parooni.
«Jos minä olisin runollinen, tulee se siitä, että minäkin olen kerran rakastanut!«
«Mutta et ikinä noin tuhmapäisesti«.
«Sitä et sinä tiedä; enkä minäkään osaa arvata, miten olisi käynyt, jos minut olisi kultani jättänyt niinkuin Marian«.
«Lempo vieköön minut, jos minä tuota ymmärrän, ellet salaa jotakin. Minä kiroon tuota Johannesta, ja sinä sanot, että hän teki oikein…«
«Niin, oikein! Niin minäkin olisin tehnyt…«
«Surmannut itsesi!«