— «Jättäkäämme tämä puhe«, sanoi majuri. «Niinkuin arvasit, on Johanneksen ja Marian välillä salaisuus, jonka minä Marialle vahvasti lupasin salassa pitää… Minä luulen, että olisin Johanneksena surmannut itseni«.
«Ei minua ole lyhytjärkiseksi sanottu; mutta totta tosiaan minä en ymmärrä, mikä ihmeellinen salaisuus se olisi, joka saisi minun surmaamaan itseni«. —
«Sinua? Mutta Johannes rakasti… Maria… Kas nyt, houkuttelia, sait salaisuuteni«.
— «Rakasti Mariaa!« huusi parooni. — «Kuules, veljeni, nyt on jompikumpi meistä hullu. Ha, ha, soma salaisuus, jonka sanottua asia on vielä salaisempi kuin ennen«.
Kun herrat menivät levolle, oli aurinko nousemaisillaan.
XXIII.
Pirullisia aikeita.
Väsynyt ruumis lepää, missä vaan lepopaikan löytää; puiden oksat kattona, pehmeä sammal vuoteena, tuo ei ole lepopaikoista huonoin.
Vaan vaivattu sydän, särjetty sielu — missä ne lepoa löytävät? Tokko unen helmassa? —
Metsässä puiden keskellä vallitsee hiljaisuus. Mutta ei hiljaisuudella mieltä ole; hiljaisuuden kuullen sanotut salaiset asiat eivät tule ilmi.