«Mistä olet sinä kotoisin?« kysyi majuri, joka oli illastellen katsellut kaunista poikaa.
«Metsämaan torpasta«, vastasi Johannes.
Majuri kysyi nyt yhtä ja toista ja sai pian tietää kaikki, mitä Johannes itse tiesi. Hän kuuli Johanneksen kertovan lapsen yksinkertaisuudella köyhyydestä ja anopin kuolemasta, porsaasta ja miten vanhemmat sisaruksensa olivat muuttaneet kotoa pois.
Johanneksen puhuessa oli Maria äkkiä juossut toiseen kamariin. Pian tuli hän takaisin, ja hänellä oli suuri nisuleipä kädessään. «Tässä saat leipää; kyllä meillä leipää on, ja kun tuo loppuu, niin tule tänne noutamaan enemmän«.
«Mutta Metsämaahan on niin pitkä matka, että menee koko päivä, ennenkuin
Johannes sieltä tänne ennättää«, sanoi majuri uteliaana odottaen mitä
Maria tuohon vastaisi.
«Vaan meillä on hevonen. Iisakki saa näyttää minulle missä asut, niin tuon minä joka päivä leipää sinulle«.
Majuri nauroi. «Kyllä sinä keinoja tiedät … Mariani. Mutta Johannes, nyt rupee jo olemaan ilta; ehkä tätisi ja äitisi jo kaipaavat sinua. Mene nyt kotiisi! Tuossa saat rahan, osta sillä mitä tahdot, ja nisuleivän Marialta«.
«Ja nuken ja kätkyen ja vaatteet ja huoneen, mutta et sinä jaksa niin paljon kantaa; minä tulen auttamaan sinua — —«.
«Ei pojat nukilla leiki«, sanoi majuri; «tytöt nukilla kujailevat?«
«Etkö sinä huoli minun nukistani?« kysyi Maria itkusilmin, ja majuri, joka näki Johanneksen mielittelevän nukkea, ei saattanut enää kieltää. Mutta kun ei Maria saanut seurata Johannesta, täytyi tämän luvata seuraavana päivänä tulla takaisin noutamaan loput.