«Muista nyt vaan, että tulet huomenna!« huusi Maria ja uhkasi vakavasti etusormellaan, kun Johannes raha ja nisuleipä yhdessä, nukke toisessa kädessä lähti pois.
Kummallinen tunne heräsi majurissa Johanneksen mentyä. Poika ei lähtenyt hänen mielestänsä. Minne hän silmäilikään, oli hän aina näkevinänsä pojan kauniit, siniset silmät. Maria puhui hänestä koko illan, ja hänen ensimäiset sanansa seuraavana aamuna olivat: «Onko Johannes täällä?«
Kun Maria kutsui Johannesta seuraavaksi päiväksi tulemaan takaisin, oli hän unhottanut, että hän itse oli kutsuttu vieraisille. Hän oli, ennenkuin Johannes vaatemyttyineen tuli, iloinnut siitä; mutta lapsen mieli, tuulen kieli. Maria oli vasta viidennellä vuodella.
Majuri oli antanut kokonaisen hopeariksin Johannekselle. Johannes tiesi rahalla olevan arvon, mutta kuinka suuren, sitä hän ei tiennyt. Hän ei ymmärtänyt, että raha voi maailmassa kaikki. Nisuleivällä oli hänen, mielestänsä paljon suurempi arvo kuin riksillä.
Tultuansa kadulle näki Johannes kirjakaupan ja sen akkunassa kauniin kuvakirjan. Marian nukkea katseli Johannes äsken oudoksuen; tätä kuvakirjaa katseli hän ihastuen. Hänellä oli rahaa. Hän ei saattanut olla kirjakauppaan menemättä.
Johannes ei ollut kaupungin lapsia; hän oli tuonut muassaan kaupunkiin korven tavat, rehellisyyden, joka ei tiedä mitään pelätä, joka luulee kauniin, kalliin nuken ja suuren herkullisen nisuleivän säilyvän kadulla oven edessä yhtä hyvin kun Metsämaassa isän tuvan ulkopuolella. Johannes ei saanut kirjakaupan ovea auki laskematta maahan, mitä hän käsissään kantoi. Hän pani portaalle nisuleivän ja Marian uuden nuken ja astui kirjakauppaan. Hän muisti majurin sanat: «Osta rahalla mitä tahdot!«
«Antakaa minulle kuvakirjoja tällä rahalla« — sanoi hän ja pani riksinsä kirjanmyyjän eteen.
Kirjakauppias katsoi pitkään poikaa. «Mitä kirjoja sinä tahdot? Mistä olet tuon rahan saanut?« kysyi hän.
Johannes jutteli, mistä hän oli sekä miten hän oli rahan saanut, ja kirjakauppias, joka hyvin tunsi majurin ja näki pojan kasvoista, että hän totuutta puhui, nyykäytti päätään ja kertoi kysymyksensä, mitä kirjoja Johannes tahtoi.
Johannes ei osannut sanoa minkään kirjan nimeä, vaan hän muisti kotona nähneensä vanhan aapiskirjan. Hän vastasi: