Hän haki ruokaa, ja hän löysi leivän. Hän nouti lähteestä vettä; veteen kasti hän leivän. —
Jos joku on niin kylmä, että luulee tunteiden surua ja vaivaa ruumiin tautiin verrattuna mitättömäksi, katselkoon tätä nuorukaista! Sanat eivät voi kuvata hänen sydämensä tilaa. Hänen tunteillaan ei ole kieltä; ne tuntevat vaan. Mutta niitä voi osoittaa hänen ulkomuotonsa.
Johannes oli kuoleman vaalea; se merkitsee hänen sisällänsä olevan talven.
Hänen silmänsä ovat laskeuneet syvälle hänen päähänsä, ja niiden valo on sammunut — se merkitsee, että hänen toivonsa on kuollut,
Hänen nivuksensa ovat hajallaan — se näyttää, että myrsky on käynyt.
Hänen otsaansa on ilmaantunut syviä ryppyjä — se osoittaa, että sielu on kärsinyt.
Hänen paljas rintansa nousee ja laskee kiireesti — se merkitsee, että sydämessä on tuska. —
Tämäkö tässä on se kaunis nuorukainen, se Luojan rakastettu Johannes!
Hän kärsii sanomattomasti. Hän ei kuitenkaan ole ajatellutkaan surmata itseänsä. Hän on levottomuutensa päivinä ennen miettinyt, mitä itsensä surmaaminen on; hän on ymmärtänyt, että ainoastaan pelkuri surmaa itsensä, ei mies; eikä Johannes ole pelkuri. Hän kärsii; mutta kuta kovempi hänen tuskansa on, sitä rauhaisempi on hän. Kun hänen tuskansa uhkaa partaittensa yli kohota, silloin nauraa hän.
Sydänmaassa kaikuu kamalasti: «Ha, haa!«