Hän kuulee lähteen porinan. Hän näkee nevan syrjässä töllin. Hän menee lähteen luo; hän juo siitä. Hän seisahtuu töllin ovelle; hän kuuntelee. — Ei mitään kuulu. Ukkonen on lakannut jyrisemästä; päivä koittaa. Hän menee tölliin. Töllissä ei ole ketään. Korven Tahvana on mennyt eukkoinensa kylään juhannukseksi.
Täällä on hiljaisuutta; täällä menestyy onneton. Täällä saa hän purkaa sydämensä, jos hän voi.
Paadella istui hän; siihen nukkui hän, ja siinä uneksi hän unelmiaan. —
Puolessa oli päivä, kun hän heräsi. Hän olisi antanut paljon, jos olisi saanut muiston sammumaan, ja jos tuo olisi ollut hänen vallassansa, ei hän kuitenkaan olisi sitä tahtonut.
Hämärästi muisti hän ensin. Mutta hänen muistonsa selkenivät, ja takkapaadella istui hän, kasvot käsiin kätkettyinä. Oi, hänen rauhaton sydämensä oli nyt kiehuva koski! —
Hän oli paljon toivonut; toivo oli häntä elähyttänyt. Epätoivon käsissä on hän nyt. Minkä arvoinen on elämä, minkä arvoinen henki epäileväiselle?
Epäileväiselle! Mutta Johannes ei saattanut epäilläkään.
Hän riisui nyt yltään märät vaatteensa. Niinkuin aave istui hän sitten liikkumatta.
Eilen aamulla oli hän viimeksi syönyt. Nyt iltapuoleen hän kaipasi ruokaa. Kun hän sen tunsi, nauroi hän kamalasti:
«Haa, minä olen ihminen!«