«Nyt en minä enää köyhyyttä pelkää«, sanoi vanha Eeva. «Jos ukkonen polttaisikin pirttimme, niin ei sekään sanottava vahinko olisi. Kyllä Johannes meistä murheen pitää, hän kun on kohta valmis pappi… Vai mitä luulet, ukkoseni?«
«Kyllä!«
«Johannes mahtaa itse nyt olla oikein onnellinen. Kirkkoherra vainaja ymmärsi paremmin kuin me, ettei Johanneksesta ollut työhön. — Hänestä tulee, usko se, ukkoseni, oikein oiva pappi, jota kaukaa käydään kuuntelemassa. Kuulitko, kuinka paljon hän taisi raamattua?«
«Ja sitten nai hän«, lisäsi Eeva, «jonkun rikkaan papin ihanan tyttären, ja häissä me saamme istua hänen appensa vieressä…!« — —
«Ole nyt jo vaiti!« lausui ukko Jaakko hiljaa, mutta huomattavasti hyvillä mielin.
Näin oli Eeva kirkosta tultuaan yhäti kiittänyt Johannesta. Jaakko oli väsynyt. Hän halusi nukkua; mutta Eeva ja ukkosen ilma eivät sitä sallineet. —
Puheen oli kuullut nuori mies, joka oli seisonut harvan oven takana. Hän oli laskenut kätensä ovelle. Mutta hän veti kätensä takasin. Hän käveli rannalle. Ruuhta silmäili hän vähän aikaa. Sitten läksi hän menemään metsään —.
Hän kertoi itselleen äitinsä sanat: «Johannes mahtaa nyt olla onnellinen!« — — «Ha, haa!« Nauru oli kamalaa; kauhea iva oli naurajan äänessä. — Hän kulki polkua etemmäs muistamatta, että se vei yksinäiseen tölliin, metsän sydämeen, penikulman korpeen isänsä asunnosta.
Olet kait nähnyt kellon! Se vedetään, ja se käy niin kauvan kuin vitjat riittävät. Kun ne käyvät viimeistä kerrostaan, irvistelee pyörän selkä aina enemmän ja enemmän, kunnes luoti on matkansa päähän joutunut. Ellei kelloa vedetä uudestaan, lakkaa se käymästä. Heiluri väsyy, napsahdukset kuoleutuvat; kellon viisarit eivät enää näytä ajan kulkua.
Me muistamme, ettei Johannes viime yönä silmiänsä ummistanut, ja että hän juhannuspäivänä oli paljon kokenut.