Korkean vuoren syrjässä on vähäinen Raisolan torppa. Sen ulkomuoto näyttää katsojalle, että asukkaat ovat puhtautta rakastavia ihmisiä. Tölli on laudoilla vuorattu; akkunat ovat eheät, ja vähäinen etuhuone on katajanhavuilla kaunistettu. Puoleksi lakastuneet pihlajanoksat ja suuri koivu kartanopihan keskellä osoittavat, että juhannuspäivä on äsken ollut.
Pikkuinen kolmivuotinen poika hyppii matka-arkun ympärillä, joka vastikään on nostettu etuhuoneesen. Hän nauraa ja on iloinen.
«Kun itä tulee takatin, tuo hän Takulle makeitia«, puhuu poika.
Etuhuoneen portaalla istuu kolme miestä. He ovat keski-ikäisiä. He ovat arvattavasti puhuneet tärkeitä asioita, koska ovat unhottaneet piippunsa, joista valkea on sammunut.
«Mikäs sinulla on ollut hätänä täällä meidän luonamme?« sanoi töllin isäntä, nuori, iloinen Aappo. «Etkö näe, että Herran siunaus meitä seuraa? Minä pahoin pelkään, että noiden kolmen vuoden kuluttua tulet takasin, köyhempänä kuin lähdet. — Vai mitä arvelet sinä, Liisa; eikö sinun mielestäsi veljesi Sakari tee vallan tyhmästi?«
Liisa, emäntä, joka nyt tuli tuvasta, oli toimeentulevan talon emännän kuva. Hän tuli kudelma kädessä. Kuultuaan miehensä kysymyksen vastasi hän: «Sitähän minä olen saarnannut aina viime suvesta saakka, jolloin nuo ajatukset ensin tulivat Sakarin päähän. Tuo kaikki on Mikon syy«.
«Olkoon syy kenen tahansa, niin sitä sanon hulluksi, joka luulee maalla osaavansa sanoa miten merellä eletään. Saat nähdä, Sakari, että minua vielä kiität… Täällä on nyt sinun hyvä asua; mutta ruuan murhe on maalla aina edessä, ja siitä emme me merellä tiedä mitään. Tarkasti eläen satamissa voimme merellä koota rahaa säästöön vanhain päiväimme varaksi. Vaan tätä asiaa on jo niin moneen kertaan lörpötelty, ettei minua haluta siitä puhua. Jos olisit löytänyt hevosesi, Aappo, ennen, olisi se ollut hyvä. Huomen-iltana viimeistään pitää meidän olla Turussa. Tulevana tiistaina lähtee laiva«. —
«No, no! Lopussa kiitos!« sanoi Aappo. «Nyt menen valjastamaan hevosen. Voimme tänä iltana päästä ainakin Harmaalan Lassin taloon yösydäntä pitämään«.
Sakari, josta tässä oli kysymys ollut, ei ollut virkkanut sanaakaan. Nyt, kun Aappo meni hevosen luo ja Liisa vetäysi tupaan, sanoi hän miettien: «Sisar Liisalla on oikein, kun hän sanoo, että sinä houkuttelemalla saat minut merelle. Sano nyt niinkuin Jumalan edessä, onko meri sinun mielestäsi parempi kuin maa?«
«Jumala nähköön, ei sinussa näy olevan itsessäsi kuntoa ensinkään! Nyt tahtoisit tehdä minut valehteliaksi. Sinä muistat kuinka viime suvena Turussa, kun setä Jonstonin kanssa läksimme Odessaan, pyysit minun toimittamaan sinullekin sijaa laivassamme täksi retkeksi, ja nyt, kun olen sinulle sijan saanut, olet sinä peruuttaa sanasi. Maalla eletään niinkuin kravut. Mutta toisin on merellä. Siellä on iloa. Sinä kurja, joka et uskalla lähteä onneasi etsimään! — Kun tuuli vinkuu ja laineet pieksävät laivan laitoja, kun purjeet ovat pullistuneet ja täydet niinkuin Harmaalan paroonin jyväsäkit, silloin on hupaista merellä. Laivassa on olla kuin keinutuolissa. Nyt ylös ilmaan, pilvien rajoille, nyt alas syvyyteen, niin että päätä huimaa! Kas sitä! Silloin mastossa kulkea ja köysissä riippua — se merimiehen ilo«. —