Johannes hypähti ylös. Hän oli unesta saanut virvoitusta. Nähtyään miehet silmäili hän kummastellen ympärilleen. —
«Mitä nyt!« olivat hänen ensimäiset sanansa.
«Johannes! Etkö tunne minua, veljeäsi Sakaria? Mikä sinun on, kun tänne tien syrjään maata laskeut?«
Johannes siveli käsin kasvojansa. — «Sakari, sinäkö se olet? — Jos sinulla on ruokaa, niin anna; minun on nälkä«.
«Harmaalan parooni on sinua ankarasti hakenut; missä, Jumalan nimeen, olet ollut? — Harmaalassa saat parempaa ruokaa, kuin meillä on; meillä on kiire«.
«Harmaalassa!« kertoi Johannes. «Harmaalaan en ikinä enää mene!«
Miehet silmäilivät toisiaan. «Hän ei ole selvinnyt vielä«, sanoi Mikko.
«Hän on sairas«, arveli Aappo. «Ei terveen ihmisen kasvot ole tuollaiset«.
«Minun on nälkä!« kertoi Johannes.
Alkavan päivän aurinko rupesi metsän yli nousemaan. Se näki, miten maantiellä lanko avasi langolle matka-arkkunsa ja kuinka Johannes ahnaasti kuoletti nälkäänsä.