Kun he aamulla heräsivät, istuivat he kauan sanaa toisilleen sanomatta.
Kyösti oli alakuloinen, ja Katri katseli tirkistellen eteensä.
«No, mitä nyt on tehtävänä? Sano sinä, joka aina olet nerokas uusia keksimään! Minä kadun, etten seurannut Aapon pyyntöä, kun hän Sakarin merelle lähdettyä vaati minua Raisolaan. — Mutta jos vielä menisin sinne?…«
«Ja antaisit Kärmälän nauraa takanasi!« huusi Katri ikäänkuin unesta heräten. «Silloin minä menisin Kärmälään piiaksi, saadakseni kuulla, miten hän kiroo sitä miestä, joka uskalsi syyttää häntä osallisuudesta surmayritykseen —«.
«Et, perhana vie, menekään! Et! Kärmälälle tahdon ensin kostaa ja…«.
«Sitten autat sinä minua! Sinä tiedät, että minä pidän sanani. — Sinä et enää Leenaa kaipaa«.
Puhua Kyöstille Leenasta oli sytyttää vihan vimma hänessä. — «Ei, miten kanssani käykin, juhannusta ei Kärmälä näe!« —
«Sinä kysyit, mitä nyt on tehtävänä? Ensiksi syödä, sitte … sitte lähdetään Turkuun«.
«Mitä sinne? Hyvä sinun on sanoa: lähdetään, kun vaan olisi maantie minulle niinkuin muille. Voisin pian päästä kruununkyydillä Turkuun. Sinä tiedät, että Kärmälä tekee mitä voi, saadaksensa minut kiini«.
«Niin kyllä, vaan mistä hän sinua syyttää, missä ovat todistajat? —«
Kyösti mumisi itsekseen, vaan hän oli oppinut luottamaan Katriin.