Muistot kuluneista ajoista ja sydämensä hartain toivo olivat saaneet harvapuheisen majurin puhujaksi. —
Maria kuuli hänen sanansa. Hän hymyili suruisesti.
— «Isä! Rakas isä, älä niin puhu! Olenhan minä nyt onnellinen; ja kun ei sinua enää ole, olen minä onnellinen, sillä minä muistan, että minulla on hellä isä ollut. — Ja onhan minulla Anna, joka ei minua jätä« — lisäsi Maria ystävällisesti katsellen Annaa. —
«Hm hm!« mumisi majuri. «Sinä tiedät, missä toiveessa Harmaalan parooni kuoli, sinä et saattane hänen toiveitansa pettää. Parooni Klaus on nyt Harmaalan herra. Siellä saisit sinä elää, siellä muistaa…« —
Maria vastasi katsellen alas lattiaan: «Ei, isäni, ei! Minä en saata, vaikka minä kiellollani tietäisinkin loukkaavani teitä. Te toivotte hyvää minulle, mutta minä en saata täyttää toiveitanne«. — Ja nyt, samoin kuin ennen lapsena, nousi Maria, syleili isäänsä, käänsi harmaat viikset syrjälle ja suuteli häntä.
«No, no! Jumala siunatkoon sinua! Minä en tahdo pakoittaa sinua«, sanoi majuri. —
Nyt kului pitkä aika, jolloin ei sanaa virkattu. Majuri silmäili kävellessään silloin tällöin Mariaa, ja vanhuksen silmäripsissä välkkyi kirkas kyynele.
Annalle ei ollut näinä hetkinä puhuttu mitään. Majurin sydän oli ollut täynnä onnentoivotuksia Marialle. Mutta nyt meni Maria Annan tykö, tarttui häntä hellästi käteen ja vei hänen majurin luo.
«Tässä, isäni, on Anna!« sanoi hän. «Jos te tietäisitte niinkuin minä, mikä Anna on minulle ollut, levittäisitte hänelle sylinne ja puristaisitte häntä rintaanne vastaan. Enemmän kuin sisar, hellä kuin äiti on Anna minulle ollut. Hän on lohduttanut minua, kun minä olen murehtinut; hän on pyyhkinyt silmistäni kyyneleet, kun minä itkin; hänen aina leppyinen ja hellä luonteensa on kummallisesti vakavuuttanut minua, — ja kumminkin, isäni, tein minä Annalle suuren murheen ja surun kun…
«Maria!« sanoi Anna väsyneellä äänellä. «Minun salaisuuteni, josta ei tiedä kukaan!«