«Mutta josta isäni nyt pitää saaman tietää, jotta hän osaisi täydelleen ymmärtää sinun ylevyytesi. Isä!… Mariasi on saanut monta kyyneltä Annan silmiin, sillä Anna rakasti Johannesta«.
«Anna!« huusi Majuri. «Sinäkin!« Ja enemmän seuraten oman sydämensä helleyttä kuin Marian käskyä vanhus sulki vapisevaan syliinsä punastuneen neidon. «Jumala siunatkoon sinua! Ole aina Marialle sama, mikä tähän asti olet ollut, ja haudassani minä kiitän sinua!« Ja tätä sanoessaan majuri nyykähytti kummallisesti päätänsä, niinkuin hänen tapansa oli, kun hän muisti jotakin, mitä hän tahtoi salassa pitää. — «Mutta nyt, lapset, menemme ehkä puutarhaan istumaan, niinkuin kahdeksan vuotta tätä ennen juuri tänä päivänä. — Maria, Anna! Minä olen onnellinen nyt!« —
Vähän aikaa keskusteltuaan illan tulevista pidoista menivät he kolmisin alas puutarhaan. Siinä näkivät he Johanneksen entisen kamarin; mutta se ylioppilas, joka siinä nyt asui, joka majurille ja naisille ystävällisesti nyykähytti päätään, se ylioppilas, joka yhtä köyhä kuin ennen Johannes, oli kesäksikin Turkuun jäänyt naapuritalon nuorille koulupojille koulumestariksi — ei ollut Johannes.
«Noin istui Johanneskin ja katseli tänne«, sanoi surullisesti Maria. »Noin istui hänkin, eikä ollut näkevinänsäkään minua täällä — ja kumminkin näki hän!«
«Ja unessaan tunnusti hän, mitä hänen sydämessään liikkui«, lisäsi Anna. «Tänä päivänä on kahdeksan vuotta kulunut siitä hetkestä, joka minulle ilmoitti, että Johannes rakasti Mariaa«.
— Ken olisi sanonut kahdeksan vuotta tätä ennen, kun Anna silloin kävi lakaisemassa tallikamaria, ken olisi osannut sanoa Annalle: Kahdeksan vuoden kuluttua olet sinä Marialle rakas sisar, majurille rakas lapsi? Ja niin on kumminkin nyt.
Suruisena oli Anna muuttanut majurin taloon majurin lähdettyä Harmaalaan. Kahdeksan vuotta on kulunut, mutta hän ei ole vielä muuttanut takaisin sieltä. Mihin olisi hän muuttanutkaan, kun hänen äitinsä on jo kauvan ollut saman maan suojassa, joka hänen sisartansa Metsämaan Eevaa tallentaa! Anna jäi majurin luo, ja päivä päivältä lujeni ystävyys Annan ja Marian välillä, sillä kumpikaan heistä ei väsynyt puhuessaan siitä, joka heille oli kaikki ollut. Ja kun oli Anna tunnustanut Marialle sydämensä suurimman salaisuuden, silloin se uutinen, joka on naisten välillä maailmassa saanut matkaan niin paljon vihaa ja vainoa, silloin se uutinen sai nämä naiset syleilemään toisiaan. Heidän rakkautensa esine oli kuollut, niin luulivat he. Ja kun ei enää ole olemassa sitä, joka voisi syynä riitaan olla, leppyy kateus, sammuu viha, jos semmoista on ollut. — Anna, joka ennen Marian näki surunsa syyksi ja joka tuskin voi asua Marian kamarissa, rakasti hellän sisaren rakkaudella Mariaa, ja hänen ystävyytensä oli kaikki säätyrajat heidän väliltään lyönyt alas.
Talvis-illoin, kun majuri oli poissa, istuivat nämä entiset hangoitteliat käsi kädessä lieden edessä puhellen entisistä asioista. Maria sai kuulla Annalta Johanneksen ensimäiset elämänvaiheet, ja Annalle puhui Maria, mitä Harmaalassa oli tapahtunut. — Eläen kokonaan näin kuluneissa ajoissa tuli heidän naisellinen luonteensa viehkeäksi; se olisi saattanut viedä heidät kokonaan pois nykyajan varsinaisuudesta, ellei olisi siellä ollut silmä, joka paremmin osasi lukea, mitä heidän sydämessään liikkui. Tämä silmä oli Klaus paroonin. Niinkauan kuin hän Turussa sotaherrana oleskeli, oli hän alituinen vieras majurin luona, ja vielä sittenkin, kun vanha parooni oli jättänyt Harmaalan hänen haltuunsa ja saanut hänen kapteinina eroamaan sotaväestä, oli hän usein nähty majurin talossa. Parooni Klaus ei tosin voittanut täällä sitä, mitä hän sydämessään toivoi, mutta hän sai Marian puhumaan muustakin kuin vain Johanneksesta, ja vaikka hän tosin ei voinut saada Mariaa minkäänlaiseen yhdys-elämään entisten toverien kanssa, vaikutti hän kumminkin, ettei Maria aivan yksipäiseksi joutunut. — Näistä vieraskäymisistä oli paroonille useinkin ollut suuri hyöty. Klaus oli tullut tutuksi Annan kanssa, eikä hän tiennyt, kumpaa näistä naisista hänen piti suuremmasti kunnioittaman.
Niin olivat vuodet kuluneet. Viime aikoina oli Klaus harvemmin käynyt Turussa. Majuri oli siitä nuhdellut häntä, oli sanonut: «Luuletko sinä sen paremmin sopivan, että me kävisimme Harmaalassa, jossa sinä nyt yksin emännättä asut?« — Klaus oli tuohon vastannut: «Te tiedätte syyn, rakas majuri, mikä estää, ettei Harmaalaan emäntää tule«.
Silloin oli majuri taputtanut Klausta olalle ja sanonut: «Sinä tiedät, kuinka mielelläni minä sinulle emännäksi Harmaalaan antaisin sen, jota sinä siihen ammattiin tahtoisit; mutta sinä tiedät myös, etten minä saata Mariaa pakoittaa. Hänen tahtonsa on tuossa asiassa minun lakini«.