«Majuri Leist!«, sanoi Maria.
«Ei! —«
«Eihän vaan kreivi G., jonka tiedän tulleen ulkomailta?« sanoi Klaus ajattelemattomasti.
«Oikein, Klaus! Lienee hupaista sinun tavata häntä? Olittehan te ennen hyvät ystävät!«
«En juuri saata sanoa«, vastasi Klaus. — «Kyllä me toisemme tunsimme, vaan suurta ystävyyttä ei välillämme koskaan ollut«.
Nyt oli Anna punainen kuin ruusu. Parooni Klaus rupesi puhumaan muita asioita.
«Onpa kummallista«, sanoi hän majurille, kun naiset olivat vetäyneet pois tanssipukuun pukeumaan — «onpa kummallista, että minä tänä päivänä olen niin onneton puheissani. Minä olen aamulla loukannut Mariaa, ja nyt muistutti puheeni Annalle tapausta, jonka olisi pitänyt olla ikuisesti unhotettuna. — Saas nähdä, miten tämä päivä loppuu. Te teitte pahasti, kun kreivin tänne kutsuitte«.
«Kuinka niin? Minä luulin tekeväni niin hyvästi. — Nyt en teitä ymmärrä. Millä olisitte Annaa loukannut, en sitäkään ymmärrä«.
«Se on itsessään vähäpätöinen asia, mutta teidän täytynee se myöntää, että vähäiset asiat väliin saattavat olla suuriakin. — Nimismies K. ei ikinä olisi saanut rovastin Elleniä, ellei Ellen olisi sattunut saamaan tietää, että nimismies kerran ryöstöllä ollessaan maksoi ryöstettävän velan. — Asia oli pieni ja suuri samalla«.
«Niin, rupee sinäkin filosoofiksi!«, nauroi majuri, joka samoin kuin kaikki muut paitsi Maria oli tietämätön paroonin ja Annan ensimäisestä tuttavuudesta. — sen sanon nyt sinulle suoraan: elä toivokaan Mariaa! Minä olen viimeksi nyt aamulla puhunut hänen kanssansa«. —