Tällä aikaa nousi ilo nousemistaan tanssisalissa.
Parooni Klaus oli tavallansa onnellinen, ja Mariakin tunsi nyt itsensä onnellisemmaksi kuin ennen. Todellinen ystävyys vaikuttaa meissä paljon. Se oli tehnyt sen, että vähäinen jäännös Marian entisestä kevytmielisyydestä leimahti jälleen hänessä esiin ja sai matkaan, että hän huolimatta kiellostaan kreiville tanssi paroonin kanssa. Kun kreivi kiristi vihasta hampaitaan nähdessään Marian kumminkin tanssivan ja luuli Marian tahtovan hänelle näyttää suurinta halveksimistaan, lujeni hänen päätöksensä lähteä pois seurasta, jossa hänen kreivillistä nimeään ei tuon enempää kunnioitettu. Hän lähti, ja kreivin lähdettyä tuli Maria vielä iloisemmaksi. Hän puhui paroonin kanssa kuin veljen. — Hänessä ei nyt olisi luullut asuvan sydäntä, joka kovimpia elämässä oli kokenut.
Mutta majuri ei nyt ollut oikein hyvillä mielin. Hän pudisti päätään, ja kun hän näki Marian tanssivan, arveli hän, ettei tuosta synny hyvää. Hän luuli yhä vielä kreivin tästä suuttuneena lähteneen. Hän oli paroonille sanonut: «Ole varoillasi, kreivin mielessä asuu kosto! Maria on näyttänyt, että hän sinusta pitää enemmän kuin kreivistä, ja jos osasin oikein lukea kreivin ajatukset hänen silmistänsä, kun hän lähti, eivät ne hyvää tarkoittaneet«. — Mutta Klaus nauroi majurille. Klaus tunsi paremmin kreivin. Hän tiesi kreivin urooksi, jonka urhoollisuus oli loppunut, kun mies, joka osaa leikille, mutta myös totuudelle antaa arvoa, seisoi hänen edessään.
Näin olivat asiat majurin talossa, kun kello löi 10. — Siihen aikaan, kun nämä seikat tapahtuivat, oli tämä hetki luettava jo enemmän yöksi kuin illaksi. Kadulla ei käveliöitä silloin enää näkynyt. Turku nukkui unessaan. Oli siis kummallista, kun ääni, jonka jo kahdessa tilaisuudessa ennen olemme kuulleet, huusi herrain kamarissa niin kovasti, että se saliin kuului: «Hi, hi, hoo«. —
Kaikki herrat kääntyivät raatimieheen päin, joka akkunan vieressä istui ja katseli ulos.
«Hi, hi, hoo! Saavatko kiini hänet? Hi, hi! Hän on väkevä!«
Herrat kamarissa ja naiset salissa samosivat akkunain luo. He näkivät kolme miestä hätyyttävän yhtä, joka voimallisesti puollusti itseään, seisoen selin seinää vastaan akkunan vieressä kadun toisella puolella.
Klaus oli ollut keskustelussa erään herran kanssa, jonka me myös ainakin niineksi tunnemme, entisen kapteinin, nykyisen majuri Leistin kanssa. Uteliaisuus pakoitti hänenkin lähestymään akkunaa. Hän siirsi syrjälle tuon laihakinttuisen raatimiehen, joka nyt oli entistä laihempi, nähdäkseen paremmin.
«Mitä on mies tehnyt, kun häntä niin ahdistetaan?« kysyivät naiset, ja pian sama uteliaisuuden kysymys asui herrojenkin ajatuksissa. He seisoivat ja katselivat kummituksena, miten kaupungin vahtimiehet kaikin mokomin koettivat saada miestä korjuunsa, ja heistä oli hupaista nähdä, miten voimallisesti mies puollusti itseään. Mutta silloin, kun he odottivat päätöstä ja riitelivät toistensa kanssa kumpiko puoli voittaa, väsyi mies katsojiinsa. Hän lähti juoksemaan. — «Olisi hupaista tietää saavatko hänen kiini«, sanoivat herrat, ja mielestänsä pitivät he tätä tapausta hupaisena.
Kun Klaus näki, että mies lähti juoksemaan, oli hän muita uteliaampi.
Hänellä oli syytäkin siihen.