Vaan neito puutarhassa — Anna se oli — oli nähnyt, oli tuntenut kreivin, ja nähdessään hänen kiireesti kulkevan pois, iloitsi hän. —
Kun Anna oli kuullut kreivin kutsutuksi majurin luo, ei hän enää mielinyt tanssia. Hän oli jo tanssipuvussaan seisonut Marian vieressä, kun heidän välillään nousi puhe kreivistä.
«Luuletko että hän tuntee minun?« kysyi Anna.
«Luulen, ja luulen hänen häpeevän, jos hän enää saattaa hävetä«, vastasi
Maria.
Tästä lauseesta oli Anna ruvennut miettimään, ja hetken aikaa mietittyään oli hän riisunut yltään tanssipukunsa. Hän oli kreivin tähden päättänyt olla tanssista poissa. Kaikki Marian pyynnöt eivät auttaneet. Marian täytyi myöntää, että Anna teki oikein. Tilaisuutta olisi ollut kostaa kreiville, tilaisuus, jota ei moni olisi saattanut olla käyttämättä. Anna saattoi tuon. — Kun rupesi vieraita kokoontumaan ja Maria jätti hänet, otti hän kirjan ja rupesi lukemaan. Mutta ilta oli soma ja lämmin; kevät oli avannut kukkaset, taivaan sini oli kaunis. Anna ei saattanut istua kamarissaan. Hän meni ulos puutarhaan. Hän luuli saavansa siellä istua yksinäisyydessä; hän ei luullut kenenkään malttavan jättää tanssisalia. Puutarhaan oli hän tuskin tullut, kun hän näki kreivin menevän, ja tuon nähtyään pisti hänen mieleensä ajatus: «Nyt voisin minäkin mennä tanssisaliin«.
Vaan Annan iloinen mieli katosi. Hän hämmästyi ja jäi istumaan. Hän näki puutarhan aidan takaa naisen äkkiä nousevan. Hän kuuli naisen sanovan: «Nyt, paha henki, auta minua!« Ja sitten äkkiä hän juoksi kreivin, jälkeen. — Vaipuneena syviin ajatuksiin jäi Anna istumaan.
Nämä tapaukset olivat semmoisia, etteivät ne vaikuttaneet muihin kuin niihin, joilla niihin osaa oli. Ne olivat tuollaisia salakareja elämän pauhaavassa meressä, joista ei tiedä kukaan muu kuin se, jonka elämän alus niihin sattuu. Ne olivat salakareja, joissa elämän alus ei tosin rikkoonnu, mutta joissa se kumminkin saa tuntuvan loukkauksen.
Mitä majurin salissa tähän saakka oli tapahtunut, ei tiennyt muut kuin kreivi. Hän oli salakarille sattunut. Anna näki, miten hän kiirehti pois, Anna näki laineen, joka takana hyrskysi. Mutta Anna ei ymmärtänyt, että kreivin vuoro nyt oli tullut. Anna tiesi, että rakkaus on niin ihana ja suloinen, ja että juuri silloin, kun se, niinkuin hiljainen lännen henki, täyttää elämän aluksen purjeet ja saa aluksen seisahtumaan kukkaiselle onnensaarelle, juuri silloin kolkko ja korkea laine, aluksen tultua karia lähelle, äkkiä nostaa hyökyjen keskeltä terävän huippunsa ja vaahtoisilla, kovilla kourillaan nielasee kaikki. Mutta Anna ei tiennyt, että löytyy salakareja, joita ihminen itse on eteensä heittänyt ja joita hän omin ehdoin on kasvattanut. Kun hän piti rakkautta, joka ei rakkaudelle vastaa, hirmuisimpana maailmassa, ei hän osannut aavistaakaan, että voisi olla vielä jotakin hirmuisempaa asemaa. Jos Anna tuon olisi tiennyt, ei hän olisi iloinnut kreivin lähdöstä. Mutta Anna ei tiennyt semmoisesta ihmisellisestä tunteesta, jonka katkeruutta, vaikka erimuotoisena, Maria oli maistanut. Anna ei tiennyt, mitä se kärsii, joka kärsimiseensä itse on syyllinen.
Anna hämmästyi, kun nainen, jonka olosta pihalla hän ei tietänyt, samosi kreivin jälkeen. Vaan hän ei ymmärtänyt, kenelle nuo sanat olivat sanotut. Anna ei tiennyt, mitä sana kosto sisältää.
Tuo vähäinen seikka teki kumminkin sen, että Anna jäi istumaan.