«Anna se tänne!« huusi kreivi. «Onko se tähdellinen, sinä et sitä ymmärrä«. Ja kreivi otti kreivillisiin käsiinsä karkealle paperille kirjoitetun kirjeen, repäsi sen äkkiä auki ja luki. —
«Hyvä!« sanoi hän, ja hänen kätensä, joka kirjettä piti, vapisi. «Saat mennä«.
Ja palvelian mentyä istui kreivi tuolille, jossa majuri hänet nyt tapasi.
«Pakene! Koston päivä lähestyy. Minä tiedän, että olet Turussa. Pelkää! — Lapsi Aurajoesta huutaa. — Turhaan se ei enää huuda. Ruotsiin et ijäksi jäisi, minä tiesin sen. Kosto olisi sinua sielläkin odottanut, vaan täällä pitää koston toteenkäymän. Se on kauan odottanut, ja sitä kovempi se on. Muista Katria!«
Semmoinen oli hänen kirjeensä. Ja kreivi vapisi. Hän oli unhottanut koko asian. Hän ei enää Katria muistanut. Hän ei tiennyt, miten hän olisi ollut Katriin sidottu; mutta nyt hän ymmärsi tuon. Lause: «Lapsi Aurajoesta huutaa«, hirmustutti kreiviä. —
«Piru!« jupisi hän kätkien kirjeen taskuunsa. «Mitä olet sinä tehnyt!«
Hän nousi, ja ennenkuin majuri, joka oli kuullut kreivin sanat ja luullut hänen niillä tarkoittaneen Mariaa, ennätti mitään virkata, kumarsi kreivi majurille sanoen: «Suokaa anteeksi, että minun nyt jo täytyy jättää teidät; minä en voi hyvin«.
«Minä myönnän, että Maria teki pahasti; mutta ei teillä kuitenkaan ole syytä sitä niin pahaksi ottaa«, sanoi majuri sovinnon äänellä.
Mutta kreivi ei virkannut sanaakaan. Hän haki lakkinsa, ja silloin hän näki, miten Klaus ja Maria tanssivat. Hän ymmärsi nyt majurin lauseen, ja hän kiristeli hampaitaan.
Kenellekään hyvästi sanomatta samosi hän ulos, ja kun hän hiljaisena kesäiltana kulki kartanopihan poikki portille, katsahtaen puutarhaan päin näki hän siellä neidon istuvan. Vaan hänellä ei ollut aikaa seisahtua Viha ja kummallinen tunne, jota ehkä saattaisi katumukseksi nimittää, poltti hänen rintaansa.